Kesä oli kauneimmillaan ja helteinen viikonloppu tulossa. Kuten aikaisemmatkin reissut, Nuuksio -95 ja Ahvenanmaa -97, tämäkin reissu oli tullut molemmille samaan aikaan mieleen. Jompikumpi sai väännettyä ajatukset sanoiksi ja niinpä oltiin taas kerran suunnittelemassa yhteistä reissua, tällä kerralla jälleen Nuuksioon. Paikka oli molemmille jo viime kerrasta tuttu, mutta tämä retki oli tarkoitus tehdä öiseen aikaan. Suomen kesäyö kun on niin valoisa ja lämmin, ja ellei sattuisi satamaan, arvelimme että kokemus voisi olla ihan hauskakin. Telttaa ja muita yöpymisvehkeitä emme ottaneet mukaan, koska tarkoitus oli vaellella metsissä läpi yön, ja lähteä aamun ensimmäisellä bussilla kotiin nukkumaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat...
Kuten viime kerrallakin, edellinen yö oli vietetty kalliiden laitteiden parissa. Nyt ei kuitenkaan ollut kyseessä neljännesmiljoonan editointilaitteet vaan CyberDyne ja siellä olevat tietokoneet. Yö oli kulunut Leluxia viritellessä ja olipa loppuyöstä tullut nukuttuakin muutama tunti, sohvalla. Kelloradion summeri äityi rähisemään joskus lauantaipäivän ollessa jo pitkällä ja sitten alkoikin olla kiire kerätä tarvittavat stuffit reppuun ja lähteä hakemaan kovuutta Nuuksion korvesta.
Viimeksi Nuuksiossa käydessämme oli bussien talviaikatauluun siirtyminen tehnyt tepposet, eikä bussi mennyt määränpäähämme Kattilaan asti. Mutta tällä kertaa pääsimme päivän toiseksi viimeisellä bussilla onnellisesti perille. Matkalla kuski pysäytti erään niityn laidalle kertoen, että siellä oli joku aika sitten ollut peuroja. Nyt niitä ei näkynyt.
Kattilassa suuntasimme ensimmäiseksi läheiselle laiturille, jossa hotkimme suurimpaan nälkäämme banaanin poikineen. Havaitsimme myös rannassa olevan savusaunan, joka täytyy ehdottomasti testata joku kerta. Kuuleman mukaan hinta hipoo pilviä, joten sitä ei ihan kahdestaan kannattane vuokrata. Mutta isommalla porukalla se voi tosiaan olla ihan jeps. Ja eipähän tarvitse liittyä Suomen saunaseuraan päästäkseen nauttimaan silmiä kirvelevistä löylyistä!
Toivuttuamme savusaunan löytymisen aiheuttamasta tunnekuohusta aloitimme tarpomisen kohti ensimmäistä etappia, Holma-Saarijärveä. Ainakin päiväsaikaan tämä on jokaisen Nuuksiossa kävijän ehdoton ykkösmesta. Niinpä mekin päätimme pistäytyä siellä. Uimme kristallinkirkkaassa vedessä ja paistelimme makkaraa. Tunkiessamme viimeisiä Juusto-Kabanossin paloja suihimme paikalle pöllähti pari keskenkasvuista hemmoa, jotka osoittautuivat lyhyen juttutuokion jälkeen metsähallituksen hommissa oleviksi puistonvartijoiksi. Hetken jo pelkäsimme, että nyt tulee pullosta päähän. Kerroimme, että tarkoituksenamme on taivaltaa läpi yön nukkumatta välillä. Tähän toinen vartijoista totesi, että niin joo, eihän teillä ole makuupussejakaan, ja olisihan se aika extremeä nukkua ilman pussia taivasalla. Niinpä niin. Myöhemmin, kun olimme jo harkitsemassa seuraavalle taipaleelle lähtöä, paikalle tupsahti pienen partioporukan näköinen neljän hengen lössi, rinkat ja roinat mukana. Yhdellä oli reppuunsa ommeltuna Teknillisen korkeakoulun fyysikkokillan kangasmerkki. Päätimme jatkaa matkaa.
Olimme ajatelleet suunnata kulkumme seuraavaksi Karjakaivolle, jossa viime reissullamme yövyimme. Ilta alkoi olla toden teolla pimenemään päin kävellessämme autotietä pitkin, pysähtyen välillä lukemaan karttaa lyhtypylväiden valossa. Monikohan autoilija oli ajaa ojaan huomatessaan kaksi epämääräisesti pukeutunutta hemmoa seisomassa tienposkessa yön pikkutunneilla. Mene ja tiedä. Solvallan ulkoilukeskuksen luota lähdimme seuraamaan polkua metsään. Totesimme kuitenkin pian, että olemme samanlaisessa pattitilanteessa kuin viimeksikin. Joko mukana ollut kartta oli painettu ennen kuin maapallon todettiin olevan pallo eikä pannukakku, tai sitten polkuja oli muuteltu ja lisäilty sitten kartan teon. Pidimme pienen hätäkokouksen ja totesimme jälkimmäisen vaihtoehdon olevan ehkä todennäköisempi. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä hortoilemaan johonkin suuntaan ja toivoa löytävänsä vielä joskus ihmisten ilmoille. Aikaakin oli kulunut sen verran runsaasti, että taisi alkaa olla juuri sopivasti yön pimein hetki käsillä.
Taivalsimme kelmeän kuun loisteessa polkuja ristiin rastiin hyvän aikaa. Toivoa antoi eräässä polkujen risteyksessä ollut "Pirttimäki"-kyltti, jonne vievän polun pitäisi mennä aika läheltä Karjakaivoa. Juuri kun usko alkoi olla loppumassa, erään polun mutkassa pilkistikin yhtäkkiä tuuheiden koivunoksien seasta pieni kyltti, jossa luki himmeästi "Karjakaivo". Toivon kipinä heräsi ja käännyimme intoa puhkuen pienelle kiviselle polulle. Seurailimme sitä, ja lyhyen matkan päästä paikat alkoivat pilkkopimeässäkin tuntua oudosti tutuilta. Melkein juoksimme loppumatkan ja lopulta putkahdimme esiin metsän siimeksestä ja näimme edessämme tutut kalliot. Kipusimme niiden yli ja takaa paljastui Karjakaivo grillikatoksineen.
Alkuinnostuksesta toivuttuamme ryhdyimme etsimään halkopinoa. Se osoittautui koostuvan parimetrisistä tukeista. Kun paikan kirveskin oli sitten viime visiittimme kadonnut näkyvistä, oli riemussa pitelemistä. Kiertelimme nuuskimassa jokaisen rakennuksen ympärystät, mutta polttokelpoista puuta ei kertakaikkiaan löytynyt mistään. Lastujen vuoleminen linkkarilla polttoaineeksi ei juuri innostanut, joten keräilimme maasta sen verran pudonneita oksia ja risuja kuin löysimme, ja revimme tukeista tuohta. Pitkällisen uurastuksen jälkeen saimmekin kyhättyä tyydyttävän nuotion, ja valmistelimme illallisemme. Tai mikä lie yöpala olikaan.
Nuotiolla istuskellessamme alkoi väsyttää sen verran paljon, että päätimme poiketa suunnitelmastamme ja jäädä Karjakaivolle yöksi. (Mitäs se metsänvartija olikaan puhunut hetkeä aiemmin siitä nukkumisesta ilman makuupussia...) Onneksi viime reissulla havaitsemamme hauska maamaja oli yhä tallella - ja vapaa. Viime kerralla sen olivat asuttaneet 4 helsinkiläistä partiotyttöä. Astuimme matalaan majaan ja asetuimme makaamaan kapealle laverille seinän vieressä. Yön aikana heräsimme lukuisia kertoja kylmyyteen ja kävimme pari kertaa tekemässä tulta grilliin pahimpien vilun väristysten karkottamiseksi. Nousimme ylös kello kuuden paikkeilla, mutta tuskinpa yhtään sen virkeämpinä kuin jos olisimme vaeltaneet koko yön. Sen verran kurjaa "hauskassa" maamajassa oli nukkua ilman asianmukaisia varusteita, tai edes kynttilänpätkää perunakellarimaisen majan lämmittämiseksi.
Huonosti nukutun yön kruunasi heikohko aamiainen, joka sisälsi pannukahvimaisesti keitettyä suodatinkahvia ja suklaata. Kahvi, jos sitä sellaiseksi saattoi edes kutsua, oli aivan kauheaa. Ja suklaankin tilalla olisi kernaasti voinut olla vaikka pala leipää. Tähän mennessä retkessä oli ollut jo niin paljon extremeä, että päätimme suunnistaa lyhintä reittiä bussipysäkille ja sitten kotiin nukkumaan. Tämäkään ei kuitenkaan onnistunut täysin ongelmitta.
Autotietä edellisenä yönä kävellessämme olimme turhaan yrittäneet löytää sitä polkua, jota pitkin palasimme edellisellä reissullamme. Päätimme nyt ottaa asiasta selvää - tästä suunnasta löytäisimme polun varmasti, ja se olisi myös suorin reitti takaisin tielle. Onnistuimme kuitenkin jotenkin ohittamaan sen laajan suon, jonka toiselta puolelta polku lähti, ja seuraamamme polku lähti kiertelemään ja kaartelemaan jotain valtavaa lenkkiä. Ehdimme kuitenkin ajoissa bussipysäkille, ja loikoilimme onnikkaa odotellessamme pientareella reppu pään alla. Lopulta bussi porhalsi mäennyppylän takaa, ja se tulikin sellaisella vauhdilla, ettei kuski saanut pysäytettyä pysäkin kohdalle, vaan saimme vielä ravata puoliunessa satoja metrejä bussin perässä.
Kun pitkän odottelun jälkeen olimme saaneet Espoon keskuksessa vaihdettua junaan, tulivat tietysti konnarit tarkistamaan lippuja. Oli varsin huvittavaa katsella, kun 4 matkustajaa kuudesta sai 250 markan pikavoiton ja tarkastajat meinasivat jo itsekin väsyä sakkojen kirjoittamiseen. Itse olimme niin rähjäisen näköisiä maastovaatteissamme, että konnarit tutkivat lippujamme erittäin pitkään ja hartaasti ennenkuin antoivat ne takaisin.
Rautatieasemalle tultuamme ajattelimme käydä vetäisemässä Mc-Aamiaiset naamaan. Saavuimme asematunneliin 10.59 ja huomasimme aamiaista tarjoiltavan kello 11 asti. Ampaisimme sisälle, mutta pienen jonon takia pääsimme esittämään tilauksemme vasta 11.01. "En voi valittettavasti enää myydä aamiaista, koska kello on minuutin yli 11" selitteli nuori myyjätyttö. Olisi tehnyt mieli sanoa, että oletkos kuule nähnyt sellaista Michael Douglasin elokuvaa kuin "Rankka päivä". Tyydyimme kuitenkin pelkkään kahviin ilman rähinöintiä. Kahvit lipitettyämme jatkoimme matkaa kohti Cybbistä, jonne saavuimme hieman ennen puoltapäivää. Ilman sen kummempia askareita asetuimme samaisille sohville kuin pari yötä aikasemminkin ja ryhdyimme vetämään ansaitusti unta kuulaan raskaan ulkoilmareippailun jälkeen. Tämänkin matkaselostuksen teko onnistui vasta useita viikkoja myöhemmin...
Kirjoittaneet CyberDyne Magazinen päätoimittajat Antti Niskanen ja Janne Silvo.