Eletään 1900-luvun loppupuolta. Kaksi vastikään kirjoittanutta ylioppilasta istuu ahtaassa kopissa, jossa vallitsee hämärä valaistus ja taukoamaton, vaimea hurina. Edessä näkyy satojentuhansien markkojen arvoiset videon editointilaitteistot. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua samat kaksi vastikään valmistunutta ylioppilasta seisovat rinkat selässä keskellä erämaata, tienhaarassa, jossa he jäivät linja-autosta pois. Sijainti: Koivulan tienhaara Espoon Nuuksiossa [kuva].
Lähdimme vähän puolenpäivän jälkeen Vantaan Hakunilasta bussilla Helsinkiin, josta jatkoimme junalla Leppävaaraan ja yritimme ehtiä Kattilaksi kutsuttuun ulkoilukeskuksen tapaiseen menevään bussiin. Parhaamme mukaan yritimme olla takertumatta rinkoistamme kulkuvälineiden ovensuihin ja ehdimme kuin ehdimmekin haluamaamme autoon, jossa kuljettaja ilmoittikin, ettei Kattilaan asti mennä. Aikataulun voimassaoloaika oli tehnyt tepposet. Minkäs sille mahtaa, on siis mentävä Nuuksionpäähän. Sama matkahan sieltä on määränpäähämme Isolle Holmalle - osa matkasta vain sattuu olemaan maantietä.
Taivallettuamme maantieosuuden päähän löysimme itsemme Nuuksionpään ulkoilumajan luota. Asetuimme järvinäköalan ääreen laiturille ja ryhdyimme kokkaamaan lounasta, joka oli jo meille kummallekin tarpeen [kuva]. Syötyämme ja täytettyämme juomavesipullomme jatkoimme matkaa. Kello viiden jälkeen löysimme etsimämme järven asumattomana, joten päätimme asuttaa sen.
Lyhyt tutkimusretki tuotti mukavan yllätyksen: järvellä on puuvaja, jota ei karttaan ollut merkitty. Emme siis joutuisikaan hakemaan polttopuitamme kilometrien päästä. Myös Puu-Cee löytyi samasta paikasta, mutta päätimme, että se on liian etäällä leiristämme, ja viritimme orren. Teltan pystytyksen jälkeen alkoi illan varsinainen rakennusprojekti: saunan rakentaminen. Lähistön kivenlohkareista rakentelin tulevan diplomi-insinöörin varmuudella kiukaan ja toivoin samaan aikaan mielessäni, ettei se romahtaisi kesken lämmityksen. Ihme ja kumma - puolen tunnin päästä rantakalliolla seisoi varsin käyttökelpoisen näköinen kiuas. Puuttui enää polttopuu.
Polttopuuta riitti puuvajan luona aikamme siellä rehkittyämme. Hakkaamastamme puusta meille koituva hyöty jäisi kuitenkin varsin vähäiseksi, mikäli emme saisi siirrettyä kalikoita saunan kiukaaseen. Puukasa näytti uhkaavan suurelta käsin kannettavaksi, eikä mitään kantovälinettä ollut näkyvissä. Lopulta pinosimme puolet puista kahden vierekkäin asetetun riu'un päälle ja lähdimme kantamaan kiikkerää, epävakaata lastiamme pitkin kivien ja puunjuurten ansoittamaa polkua pitkin kohti leiriä. Jo ennen matkan puoliväliä idea osoittautui kuolleena syntyneeksi - klapeja putoili vähän väliä polulle, kummankin kantajan selkää pakotti ja matkanteko oli toivottoman hidasta. Saatuamme lastimme (mitä siitä enää oli jäljellä) turvallisesti perille, palasimme puuvajalle. Päätimme hylätä äskeisen kantolaitteen ja tyytyä kantamaan puut käsin. Yllätys yllätys, koko jäljellä oleva puupino kulkeutui yhdellä reissulla! Edellisellä reissulla olimmekin maksimoineet kivun, emmekä kannettavan puun määrää.
Ilta pimenee ja sytytämme kiukaan alle tulen. Kolmesta riu'usta ja parista narunpätkästä muodostuu kiukaan ylle rakennelma kannattelemaan mukanamme tuomaamme pressua [kuva]. Odottelemme kiukaan lämpiämistä sorsia ruokkien ja itsellemme porsaankyljyksiä paistaen. Puolilta öin kiuas on lämmennyt mielestämme tarpeeksi. Nuotion hiivuttua hehkuviksi kekäleiksi pressu nostetaan riukujen ylle ja sen helmojen painoksi asetetaan ylimääräisiä polttopuita. Sisälle pian ahtaaksi osoittuvaan saunaan laitamme ölljylampun ja kattilallisen vettä, ja ahtaudumme sinne lopulta itsekin. Tunnelmaa saunassa ei voi sanoin kuvailla. Pressun sisällä on pimeää, ja vain öljylamppu ja kiukaassa yhä loistelevat kekäleet luovat valoaan. Kiuas hohkaa lämpöä parinkymmenen senttimetrin päässä siitä, missä istumme jalat koukussa koivuhaloista tekemillämme lauteilla. Ensimmäinen mukillinen vettä kajahtaa kiukaalle, ja sieltä pöllähtävä tulikuuma höyry kärventää niskavillojamme. Kohta huomaamme veden loppuvan kattilasta. On kömmittävä ulos oikaisemaan puutuneita jalkoja, hakemaan vettä ja - uimaan.
Päivänvalossa niin houkuttelevalta näyttänyt vesi on muuttunut mustanpuhuvaksi ja luotaantyöntäväksi kun öljylamppu kädessä astelemme punaisina ja höyryävinä rantaan. Kylmä tuuli puhaltaa märkää ihoamme vasten. Pakko veteen on kuitenkin mennä. Hitaasti hivuttaudumme tähän kylmään, märkään elementtiin, joka tuntee imevän kaiken sisäänsä. Pikaisen pulahduksen jälkeen täytetään kattila ja löylytys jatkuu. Tunnin saunottuamme päätämme vetäytyä telttaan korttia pelaamaan, vaikka kiukaassa onkin vielä tarpeeksi löylyä jäljellä toisenkin tunnin saunomiseen.
Ensimmäinen yö teltassa meni mainiosti, mikäli lähes koko yön jatkuvaa vesisadetta ei oteta huomioon [kuva]. Teltta kuitenkin piti vettä, emmekä löytäneet aamulla itseämme keskeltä vesilammikkoa. Ruokittuamme jälleen kerran sorsia aloimme valmistamaan aamiaista. Runsas annos talkkunapuuroa ja kaakaota lämmitti mukavasti ja varmisti, ettei ainakaan nälkä pääse yllättämään kesken edessä olevan vaelluksen. Syödessämme kuulimme myös läheiseltä puuvajalta halonhakkuunääniä, joten emme siis olleet enää ainoita paikalla - lienemmekö olleet edellistä yötäkään. Tiskattuamme astiamme astianpesuaineella, kuten tietysti ihmisillä yleensä on tapana, aloitimme toivottamalta tuntuvan pakkauksen. Tavaroita näytti olevan ainakin kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä päivänä, ja tuntui uskomattomalta, että ne olisivat pikapuoliin kaikki kahdessa rinkassa. Kädet mudasta likaisina ja vaatteet sateesta märkinä purimme lopulta teltan, joka sekin painoi sateen takia monta kertaa enemmän kuin ennen. Kun sitten olin vielä kietaissut rinkkani ympärille 2x3 metrin kokoisen pressun sateensuojaksi, jätimme leiripaikan, ja suuntasimme kohti uutta yöpymispaikkaa, Karjakaivoa.
Alkumatka oli tismalleen sama kuin edellisenä päivänä. Kiitos bussin, joka ei sitten mennytkään Kattilaan asti. Aikaa tarpomiseen leiripaikalta Nuuksionpäähän meni alle tunti, ja täytimmekin juomapullomme kraanavedellä, joka tuntui todelliselta herkulta järviveden jälkeen. Tosin, kraanavesikin taisi olla järvestä, mutta ainakaan siinä ei maistunut sama tunkkainen aromi kuin Ison-Holman järvivedessä. Koivulan tienhaaraan päästyämme pidimme pienen tauon suklaata ja kuivaa paahtoleipää mutustellen. Kävelimme muutaman sata metriä tienpientareella, kunnes suuntasimme kulkumme suoraan metsän siimekseen. Kuljimme sinne tänne, tapasimme jopa pari muutakin retkeilijää ja totesimme lopulta olevamme pahasti eksyksissä. Leikimme rinkat selässä vuoristokiipeilijää ja olimme välillä upottavalla suoalueella ja välillä korkealla kukkulalla. Vettä satoi kokoajan ja vaatteet alkoivat olla todella märät. Pyörimme sinne tänne ja löysimme lopulta itsemme keskeltä laajaa suota. Punaiset reittiopasteet olivat jonkin aikaa näyttäneet oikeaa tietä, mutta loppuivat sitten keskelle suota. Taktista. Tapasimme pari naishenkilöä, joista ei kylläkään ollut apua. Keksittyämme vihdoin, missä kenties olimme, otimme suunnan, ja jatkoimme matkaa. Sade liimasi hiukset otsalle, ja nälkäkin alkoi kurista mahassa. Reilun tuokion kuluttua pääsimme vihdoinkin Karjakaivolle, ja löysimme sieltä karttaankin merkityn keittokatoksen. Paikka vaikutti autiolta, ja heitimme rinkat selästämme [kuva].
Edelleen jatkuvasta sateesta johtuen päätimme viettää seuraavan yömme teltan sijasta keittokatoksessa. Korkea pino polttopuita ja grilli tuntuivat erittäin houkuttelevilta reilun 8 kilometrin vaelluksen jälkeen. Vaihdoimme kuivaa ylle ja aloimme valmistaa lihapullia ja perunamuusia. Autioksi luulemamme paikka ei ollutkaan autio - kesken ruuan laitoin takaamme ilmestyi 4 partiolaistyttöä, jotka asuivat keittokatoksen takana sijaitsevassa maamajassa [kuva]. Jotenkin huomaamatta he onnistuivat valtaamaan grillin ympärillä olevat puupölkyt, ja päätimmekin ruveta virittämään pressuja sekä sade- että näkösuojaksi [kuva]. Tytöille syntyi ensimmäinen tappelu ruuasta, jota heillä liian vähän kuulemma rahapulan vuoksi. Neljälle tytölle oli varattu vain kolme laatikollista makaroonilaatikoa, ja jako ei tuntunut koskaan tyydyttävän kaikkia neljää. Hakkasimme puita iltaa varten, ja palattuamme huomasimme helsinkiläistyttöjen aloittaneen omenaviinin tissuttelun. Ennen pitkää he olivat mukavassa tuiskeessa, ja heidät sai kikattamaan lausumalla ääneen totuuden : "Ei tippa tapa, ja ämpäriin ei huku" [kuva]. 13-15-vuotiaat ystävättäremme vetäytyivät pehkuihin jo kello 22 aikoihin, ja meillä oli vielä edessä letunpaisto [kuva]. Lettujen oli tarkoitus toimia päivän pääateriana, mutta kerrankos sitä syö päivällistä vasta ilta kymmenen jälkeen. Ahdettuamme kupumme täyteen herkullisia lettuja ja mustikkakeittoa päätimme mennä laiturille bongaamaan tähtiä. Reitti laiturille oli sinänsä mielenkiintoinen, sillä oli jo keskiyö ja pilkkopimeää. Korkeuseroa keittokatoksen ja laiturin välillä oli ehkä kymmenen metriä, ja polku tuntui päällystettäneen kivillä, kuopilla ja puunjuurilla. Itse reissu oli sinänsä erittäin onnistunut, sillä yötaivas oli täysin kirkas ja näkyvyys hyvä. Majapaikkaan palattuamme vääntäydyimme makuupusseihimme ja kävimme nukkumaan.
Seuraava aamu valkeni meille siinä kahdentoista kieppeillä, ja ilma tuntui kylmemmältä kuin edellisenä aamuna. Laitoimmekin ensimmäiseksi tulen grilliin ja aloimme keittämään vettä ruispuuroa varten. Saimme lopulta veden kiehumaan ja puuron sekoitetuksi. Juomana oli tänäkin aamuna kaakaota. Partiolaistytöt saapuivat mys aamiaiselle, ja he täyttivät vatsansa grillissä kuumennetuilla lihapiirakoilla. Syötyämme pakkasimme rinkkamme valmiiksi ja suuntasimme Orajärvelle, jota myös Orjajärveksi kutsuimme. Otimme kompassilla suunnan, ja rymysimme läpi tiheimmän metsän. Emme nimittäin halunneet edellispäivän eksymisen toistuvan. Pääsimme eksymättä perille, mutta reitin helppoudesta en sano mitään. Löysimme mukavannäköisen uimapaikan, ja päätimme koittaa, onko vesi kylmää. Raavittuamme pohjasta mielettömät määrät epämääräistä limaa saatoimme todeta, että olihan se. Peseydyimme ripeästi ja suunnistimme takaisin kohti Karjakaivoa. Popsimme matkalla mustikoita, jotka kyllä olivat aika ruttuisia, ja jotkut näyttivät mitä kummallisimmilta mutanttimustikoilta. Paluumatka sujui tulomatkaa helpommin polkuja seuraillen, mutta ilman kommelluksia sekään ei onnistunut. Juuri kun luulimme saapuvamme Karjakaivolle, huomasimmekin saapuneemme pienelle suolammelle, joka oli pari sataa metriä lännempänä. Löydettyämme jälleen Karjakaivolle tapasimme miehen, joka oli menossa ison ämpärin kanssa sieniä keräämään. Ukkeli kuitenkin luopui ideasta kertoessamme, että olimme nähneet vain mädäntyneitä sieniä, joita hemmo vitsikkäästi väitti edellisvuotisiksi. Palasimme keittokatokselle ja katsoimme, että paikka jäisi siistiksi jälkeemme [kuva].
Ja niin jokaisessa eräreissussa koittaa se hetki, kun on palattava jälleen sivistykseen. Nyt selvästi kevyemmiltä tuntuvat rinkat selässämme lähdemme jälleen uhmaamaan eilisiltana meitä harhaan johtaneita polkuja. Seuraamme samanlaista punaisilla nauhoilla merkittyä polkua, joka oli meidät eilen saattanut keskelle suota. Tämäkin polku tuo meidät samalle suolle, jonka keskellä näkyykin eilisen polkumme punainen nauha. Tarvomme suon poikki ja toteamme jälleen, että polun merkki on todellakin niin hyvin metsän peitossa, ettei sitä näy. Mutta käännämme menosuuntamme kohti etelää ja lähdemme kävelemään uutta polkua pitkin, jonka toivomme tuovan meidät tielle. Pääsemmekin määränpäähämme sen kummemmitta kommelluksitta, ja jäämme odottamaan bussipysäkille. Parinkymmenen minuutin odotuksen päästä auto tuleekin, saman kuljettajan ajamana kuin tullessammekin, ja olemme matkalla kotia kohti.
Helsingissä astumme asemarakennuksen ovesta sisään keskelle mahdottomalta tuntuvaa väenpaljoutta. Jokapuolella on ihmisiä - seisoskelemassa, juoksemassa, raahaamassa matkalaukkujaan. Syödessämme ostamiamme jäätelöitä ihmettelemme sivistyneen maailman menoa. Jäätelöiden lopuksi nousemme kumpikin omaan bussiimme.
Seuraavana päivänä tapaamme jälleen toisemme. Nousemme jälleen bussiin mielettömine kantamuksinemme. Mutta tällä kertaa ei selässä ole rinkkaa ja kädessä ei ole kävelykeppiä, vaan kuormanamme on videokamera, jalusta, repullinen kirjoja ja videokasetteja, Amiga lisälaitteineen ja valtava määrä piuhoja. Tunnin kuluttua olemme jälleen ahtaassa, himmeästi valaistussa, hurinan täyttämässä kopissa, satojentuhansien markkojen laitteiden ympäröimänä.
Kirjoittaneet CyberDyne Magazinen päätoimittajat Antti Niskanen ja Janne Silvo.
