OTTAAKO PÄÄHÄN? POTUTTAAKO?


Sähköpostista on vuosien mittaan muodostunut jo lähes jokapäiväinen yhteydenpitoväline. Se onkin näppärä tapa hoitaa asioita kiireisen aikataulun lomassa, jolloin syvällisiin puhelinkeskusteluihin ei ole aikaa, tai kun toisessa päässä on henkilö, jota on muuten vaikea tavoittaa. Mutta mutta, asiaan liittyy eräs ongelma, joka saattaa nousta esiin vasta, kun viestit ovat sisällöltään muutakin kuin kauppalistoja tai pomon lähettämiä tiedotteita firman taloudellisesta tilanteesta. Uhkatekijällä on lyhyt ja ytimekäs nimi. Meilisota.

Meilisota on hyvin samantapainen kuin oikea sota. Se voi syttyä salamannopeasti, tai kyteä pitkän aikaa ennen varsinaiseksi sodakdi puhkeamista. Yhteistä kummassakin tapauksessa on sähköpostin rajoittunut ilmaisu. Itse olen useammin kuin haluaisin joutunut tuollaisen sodan jalkoihin, ja siinä on sitten tullut niin loukattua toista kuin otettu itsekin iskuja vastaan. Ja mikä kaikkein turhanpäiväisintä, mokomia välikohtauksia tuskin olisi edes syntynyt, jos toisen kanssa olisi keskustellut kasvokkain.

Useimmiten selkkaus saattaa lähteä liikkeelle aivan vähäpätöisen tuntuisesta asiasta, kuten puolihuolimattomasti heitetystä henkilökohtaisesta asiasta, jonka toinen tulkitsee väärin. Asian laadusta paljon riippuu, kuinka syvältä juttu kouraisee. Ja se, millaisessa mielentilassa lukija on. Silloin tällöin on tullut heitettyä ihan leikillään joku juttu toisella, mutta se tuiki tarpeellinen hymiö on unohtunut viestistä. Tai sitten olen korostanut jotakin sanaa väärin, ja vastapuoli on tulkinnut se erilailla kuin olen alunperin tarkoittanut.

Toki meilisodankin voi välttää, jos toinen osapuoli ei reagoi viestiin mitenkään. Välillä voi kuitenkin olla vaikeaa olla vastaamatta viestiin, joka tuntuu toisen mielestä henkilökohtaiselta loukkaukselta tai vähintäänkin ankaralta herjalta. Ja siinä onkin jo kaikki tarpeelliset ainekset yhteenotolle. Jos alkuperäinen kirjoittaja kuitenkin pysyy tyynenä eikä reagoi mahdolliseen tunnekuohussa kirjoitettuun viestiin mitenkään, väistämätön yhteenotto saattaa raueta itsekseen. Vaarana kuitenkin on, että tuppisuuna oleminen vain lietsoo toisen ärsytystä hänen luulleessaan, että toinen ei viitsi edes vastata, ja suuttuu vain entisestään. Kaikki tämä on henkilökohtaisesti koettua, valitettavasti. Asiaa on tullut useanpaan otteeseen myös analysoitua, ja ainoana selityksenä tuntuu olevan erilaisten äänenpainojen mahdoton ilmaiseminen monitorin ruudulla.

Asia ei tietenkään ole mitenkään uutta eikä ihmeellistä, mutta edellämainitun kaltaiset "turhat" yhteenotot ottavat päähän, ja erityisesti potuttavat. Ne kun ovat niitä turhimpia riitoja. Toinen on vain lukenut alkuperäisen viestin eri mielentilassa ja asenteella kuin viestin kirjoittaja, ja selkkaus on valmis.

Jälkikäteen asiaa selvitettäessä on lähes poikkeuksetta tullut ilmi, että lukija on ymmärtänyt viestin toisin kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Sähköposti siis voi, niin hyvä kuin se muuten onkin, olla väärinkäytettynä, ja erityisesti tahattomasti väärinkäytettynä, vaarallinen. Yleisesti ottaenhan minkä tahansa aineen tai asian väärinkäyttö voi olla vaarallista, mutta erityisen ikävää tässä on se, että lukija ei voi koskaan tietää, että kirjoittaja on nyt vain näpytellyt viestinsä huolimattomasti, vaan voi tulkita sisällön kohtalokkaasti väärin. Muistakaa siis käyttää niitä hymiöitä viesteissä, ja erityisesti silloin kun on vaara, että lukija voi tulkita sisällön väärin!

Asiasta kiinnostuneet voivat käydä lukaisemassa oikein malliesimerkkejä osoitteessa sfnet.atk.sodat. Siellä jos missä on hyvin helppo huomata, miten jonkun ei sinänsä ärsyttävä viesti saa osan lukijoista vastaamaan miten jonkun ei sinänsä ärsyttävä viesti saa osan lukijoista vastaamaan ihan asiallisesti, ja jonkut taas vastaamaan vähintäänkin alatyylisesti raivoa puhkuen takaisin. Kannattaakin samalla miettiä, miten itse olisi suhtautunut kyseiseen viestiin.

Ottaako päähän? Potuttaako? -palsta kiittää ja lopettaa tähän.

Janne Silvo