(Julkaistu CyberDyne Magazinessa 01.10.99)

"Tuli tossa joku aika sitten mieleen, että mikä on sun suhde Alppeihin? Entä vaeltamiseen?"

Näin kirjoitti CyberDyne Magazinen vastaava päätoimittaja sähköpostissaan päätoimittajalle 10.12.1998. Vajaan yhdeksän kuukauden kuluttua päätoimittajat löysivät itsensä Zell am Seestä Itävallasta.

1. PÄIVÄ - PERJANTAI (3.9.99)

Lähtöpäivän aamu koitti 3.9.1999, ja lähdimme CyberDynen päämajasta kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa klo 7 aamulla. Matka alkoi lupaavasti, sillä jo lähtöselvityksessä onnistuimme valitsemaan kaikkein hitaimman jonon, ja saimme odottaa pienen ikuisuuden edellämme olevien ongelmatapausten selvittelyä. Saimme kuitenkin kerrassaan mainiot paikat lentokoneesta - kolme vierekkäistä paikkaa meille kahdelle. Ennen lähtöä kävimme hörppimässä cappuccinot eräässä pienessä kuppilassa, ja voivottelimme osaa ottavasti niiden ressukoiden kohtaloita, jotka tälläkin hetkellä ovat ahkerasti puurtamassa omilla työpaikoillaan... Koneemme lähti ajallaan, ja kuukausien odotus palkittiin hetkellä, jolloin koneen pyörät irtosivat kiitoradasta - olimme vihdoin matkalla kohti Itävaltaa.

Matkatoimisto on kautta aikojen pyydellyt, vaatinut ja uhkaillutkin Finnairia, että suora reittilento jonnekin Zell am Seen lähelle on saatava. Meidän lentomme meni kuitenkin Müncheniin, josta matka jatkuisi kohti Zell am Seetä bussilla. Münchenissa odotti matkalaukkujen suhteen varsinainen härdelli, täydellinen vastakohta tyypillisestä saksalaisesta huolellisesta järjestelystä. Lentoasema oli yksi suuri sekamelska, ja matkalaukkuhihnojen yllä erottui yksi ainoa infotaulu, jonka mukaan kyseisen hihnan tavarat eivät olleet tulossa Helsingistä. Mutta missä ovat meidän matkalaukkumme sitten? Ihmettelimme aikamme kierrellen ja kaarrellen pitkin hallia, etsien tutun näköisiä matkalaukkuja lattialla läjäpäin lojuvien matka-askien joukosta. Lopulta vastaan tuli eräs avulias suomalainen, joka kysyi, olemmeko mekin matkalla Zelliin. Hän kertoi Helsingistä tulevien matkalaukkujen kiertävän toisella hihnalla, pidemmällä hallissa. Ja toden totta, sieltähän meidänkin laukkumme löytyivät, ja olipa hihnan päällä aktiivinen infotaulukin, jossa luki Helsinki. Vaan eipä näkynyt sinne suuntaan, mistä me olimme tulleet. Taulun näyttöpuoli osoitti vastakkaiseen suuntaan, ja muutenkin koko taulu hukkui täysin kaikenlaisten mainostaulujen räikeään sekamelskaan, joka täytti koko hallin.

Saatuamme lopulta matkalaukkumme homma alkoi taas sujua. Jatkoimme matkaa uloskäynnille päin, ja löysimme sieltä oppaamme osallistujalistoineen. Kerroimme hänelle olevamme Silvo ja Niskanen, matkalla Zell am Seehen. Opas tutki listaansa, ja tutki vielä uudelleenkin, löytämättä nimiämme. "Mikä hotelli teillä on", hän kysyi. Kerroin asuvamme Tirolerhofissa. Tätä opas ei näemmä ollut osannut odottaakaan - kaksi nuorta jannua ilmoittavat asuvansa neljän tähden hotellissa. Mutta nimemme löytyivät kuin löytyivätkin kyseisen hotellin kohdalta (joka oli aivan listan viimeisenä), ja panimme kumpikin huvittuneena merkille olevamme ainoat, jotka majoittuivat sinne...

Matkalaukut bussiin ja sitten menoksi. Reitti suuntasi Münchenistä ulos ja autobahnia pitkin halki maaseudun. Bussimatkan puolessavälissä pysähdyimme hörppäämään kupposet kuumaa moottoritien varrella olevan huoltoaseman kuppilassa - siis kirjaimellisesti Esson baarissa. Opas myäs jakeli matkalaisille kylmää juotavaa eli paikallista olutta, ja joutui suuren menekin yllättämänä ostamaan lisää 6-packejä samaiselta huoltoasemalta. Matkan jatkuessa maisemat alkoivat pikku hiljaa muuttua vuoristoisemmiksi. Saavuimme lopulta Saksan ja Itävallan rajalle, jonka ylitys sujui ilman mitään muodollisuuksia tai edes pysähdystä. Eikä kestänyt kauaa ennen kuin saavuimme perille määränpäähämme Zell am Seehen. Yllättäen bussi pysähtyi ensimmäisenä Tirolerhofin luona, missä nousimme ulos bussista muiden matkalaisten tuijottaessa kateellisina perään...

Hotelliin päästyämme opas ilmoitti meidät vastaanottovirkailijalle, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi. Mitään virallista sisäänkirjautumista ei ollut, vaan saimme vain lapun, joka pyydettiin palauttamaan jossakin välissä. Tavallisuudesta poiketen emme myöskään joutuneet luovuttamaan passia vastaanottoon.

Kantajamies, joka myös hoiti puutarhurin hommia, nappasi laukkumme ja johdatti meidät hissille. Pari kerrosta ylempää, käytävän päästä löytyi huoneemme. Mies avasi parvekkeen oven ja sytytti toisen yövaloista. Kun aloimme etsimään juomarahaa, hän kohotti sormensa ikäänkuin sanoen: "Ei tässä vielä kaikki. Odottakaahan hetki!" Sitten hän kiiruhti sängyn toiselle puolelle ja sytytti toisenkin yövalon. Tämän jälkeen hän otti leveän hymyn ja olisin hyvinkin voinut kuvitella hänen ajattelevan mielessään "Tadaa! Eikö olekin upeaa!" Hän pysyi kuitenkin varsin hiljaa ja otti tyytyväisenä tipin vastaan. Sitten hän jätti meidät ihastelemaan huonettammme, josta avautui upea maisema läheisille vuorille.

Huoneestamme löytyi esitietojen mukaisesti minibaari, jonka valikoimissa oli paikallista olutta, erilaisia viinejä, miniatyyripulloja, suklaata ja suolapähkinöitä. Hinnastoa ei kuitenkaan näkynyt missään, joten elättelimme hieman toiveita, josko kaikki kuuluisikin hotellihuoneen hintaan. Emme kuitenkaan uskaltaneet luottaa siihen. Televisiokanavia näytti löytyvän liki 30, joista yksi oli hotellin sisäinen tiedotuskanava. Kahdelta muulta kanavalta tuli reaaliaikaista videokuvaa lähistöllä sijaitsevien Schmittenhöhen (2000 m) ja Kitzsteinhornin (3029 m) huipuilta. Tarkempi tutustuminen innovaatiokeskukseen osoitti, ettei kylpyammeen luona ollut suihkuverhoa, eikä vessan ovea saanut lainkaan lukkoon! No, jälkimmäisellä hommalla ei sinänsä ollut suurta merkitystä, mutta suihkuverhon puute aiheutti aina suihkussakäynnin jälkeen melkoisen tulvan lattialle.

Koluttuamme oman huoneemme läpi lähdimme tutustumaan itse hotelliin hieman tarkemmin. Sisustus toi mieleen erehtymättä vanhan linnan. Lamput olivat sähkökynttelikköjä, seinillä oli vanhoja tauluja ja huonekalut olivat hyvin vanhanaikaisen näköisiä. Bongasimme myös isoja puukirstuja, joiden sisältä olisi voinut kuvitella löytävänsä vaikka mitä. Kellarikerroksesta löytyi saunaosasto, solarium, hieronta sekä parkkihalli. Happy Bull -niminen yökerhokin sijaitsi kellarikerroksessa, mutta ainakaan meidän siellä olomme aikana se ei ollut yhtenäkään iltana auki. Mikään valtaisa tappio se ei kuitenkaan ollut, sillä odotimmekin ennemmin löytävämme jonkin viihtyisän olutkellarin kuin tekno-puppaa soittavan teiniluolan.

Kello viiden aikoihin oli kiiruhdettava reilun puolen kilometrin päässä olevan hotelli Ederin terassille, jossa pidettiin vaeltajille oma infotilaisuus. Sen aikana esittäydyttiin lyhyesti ja nautittiin perinteisesti tervetulojuomat. Ihmettelimme melkoisesti, kun nuori, noin parikymppinen miesopas pyysi juomansa ilman alkoholia. Hän selitteli, että on menossa tilaisuuden jälkeen pelaamaan tennistä eikä siksi halua turruttaa itseään iloliemellä. Totesimme, että taisimmekin saada melkoisen urheiluhirmun oppaaksi, kun edes tervetulomaljaa ei halua nauttia alkoholin kanssa.

Tilaisuuden ollessa jo loppusuoralla eräs vanhahko kikkaratukkainen mummo, jolla oli pitkä beigen värinen popliinitakki ja jonkinlaiset korkokengät, alkoi inisemään oppaalle kylmästä huoneestaan. Opas joutui melko tylysti keskeyttämään hänet ja pyytämään, että jatkaisi vasta tilaisuuden loputtua. Mummo istui alas ja vaikeni. Olisi tehnyt mieli huomauttaa, että kun esitietojen mukaan paikassa on paljaat kivilattiat, ei lämmitystä ja erityinen varoitus, että huoneet voivat olla syyskuussa hieman kylmiä, niin miksi ihmeessä hän on valinnut kyseisen hotellin. Emme kuitenkaan kokeneet tarpeelliseksi ilmaista moista mielipidettä julki, vaan pysyttelimme hiljaa. Jo tässä vaiheessa näytti siltä, että kyseisestä mummosta saattaisi hersyä keskustelua myöhemminkin. Helpottaaksemme keskustelua jatkossa, annoimme hänelle lempinimeksi Poplis, joka juonsi juurensa hänen pitkästä popliinitakistaan.

Hotellille palattuamme olikin jo korkea aika mennä syömään illallista. Pistimme ykköset päälle ja lähdimme rohkeasti köpöttelemään kohti alakerrassa sijaitsevaa ravintolaa. Kummallakaan ei ollut tarkkaa tietoa, miten niin korkeatasoisessa ravintolassa käyttäydytään. Pitäisikö meidän odottaa tarjoilijaa vai etsiä suoraan oma pöytämme, olisiko kyseessä seisova pöytä vai valmis menu, kauanko saisi syödä ja mitkä juomat kuuluisivat hintaan. Totesimme kuitenkin, ettemme voi kuin korkeintaan nolata itsemme ja astuimme sisään ravintolaan.

Heti ovella tuli vastaan tarjoilija, jolle ilmoitimme huoneen numeromme oikean istumapaikan löytämiseksi. Hän etsi ja etsi, muttei onnistunut sitä löytämään. Toistettuamme numeron ainakin kolmeen-neljään kertaan, aloimme jo hieman hermostua. Pelastavaksi enkeliksi tuli kuitenkin toinen tarjoilija, joka listaa lähes vilkaisematta lähti johdattamaan meitä erääseen pöytään. Ja oikeaksi se osoittautuikin, sillä pöydissä oli oikein nimilaput. Istuimme pehmustetuille tuoleille ja aloimme tutustumaan viinilistaan.

Ei mennyt aikaakaan, kun tarjoilija tuli ja kysyi, mitä haluaisimme juoda. Valitsimme listalta kalleimman itävaltalaisen viinin, joka tuotiin muutamassa minuutissa ja sitten meiltä kysyttiin, kumman menun haluaisimme syödä. Valitsimme listalta mieluisamman ja jäimme odottelemaan. Siinä istuessamme teimme havainnon, että kaikki ruokailuvälineet olivat aitoa hopeaa. Niitä vielä ihastellessa eteemme tuotiin jo ensimmäinen alkupala. Se oli pienen pieni nökäre jotakin keskellä suurta lautasta. Saimme myös kaksi ohuttakin ohuempaa leivänpalasta, jotka oli mitä ilmeisemmin tarkoitus nauttia alkupalojen kanssa. Mitään päällystettä tai muuta vastaavaa ei kuitenkaan näkynyt missään. Pohdimme, tuleekohan niistä lainkaan kylläiseksi, mutta totesimme sen selviävän vain syömällä ne.

Juuri kun olimme lopetelleet, tuli tarjoilija viemään likaiset astiat pois. Kului pieni hetki ja saimme alkukeiton. Kun olimme sen syöneet, tarjoilija kysyi, olisimmeko valmiit ottamaan vastaan pääruoan. Ja olimmehan me. Sitä syödessämme emme voineet kuin ihmetellä, kuinka uskomattoman kohteliaita kaikki olivat meidän kaltaisiamme nuoria jannuja kohtaan. Suomessa on tottunut, että käytös on melko rahvaanomaista eikä ylimääräisiä kohteliaisuuksia jaella. Siellä tunsimme kuitenkin olevamme kuin mitkäkin korkea-arvoiset vieraat, joiden viihtyvyyden eteen tarjoilijat ovat valmiita panostamaan kaikkensa. Syötyämme vielä jälkiruoan buffet-pöydästä ja juotuamme vahvat, itävaltalaiset kahvit kiitimme mitä kohteliaimmin ja palasimme huoneeseemme.

Ruoan hieman laskeuduttua lähdimme tutustumaan Zell am Seen yöelämään. Paikkahan on varsin pieni, asukkaita vain hieman reilut 8000. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä mitään Kanarian saarten kaltaista hulivili- paikkaa emme olleet tulleet hakemaankaan. Kuljeskelimme ympäriinsä ja näimme toinen toistaan viehättävämpiä katuja ja kujia. Harmittelimme kameroiden jättämistä huoneeseen, mutta toisaalta olisihan meillä vielä kuusi iltaa jäljellä kuvien ottamiseksi.

Hyvän tovin kuljettuamme emme olleet löytäneet ainuttakaan olutkellaria, joka olisi vastannut odotuksiamme. Muutaman paikan olimme bonganneet, mutta kummatkin olivat kiinni. Viimeisimmän lähistöltä löysimme kuitenkin mukavan näköisen ravintola Lebzelterin, jolla oli viehättävä terassi aivan torin kulmassa. Istahdimme pöytään ja tilasimme oluet. Palvelu oli nopeaa ja pöydässä ei tarvinnut vanhentua tarjoilijaa odotellessa. Suomesta poiketen juomia ei maksettu heti tilauksen jälkeen, vaan tuopposet sai juoda kaikessa rauhassa ja vasta kun halusi maksaa, tuotiin lasku. Ihmisiin tunnuttiin luottavan aivan eri lailla kuin meillä Suomessa, vaikka kyseessä olikin ulkomaiset nuoret jannut, jotka istuivat ulkoterassilla päästen halutessaan lähtemään maksamatta hyvinkin helposti. Näin emme kuitenkaan tehneet, vaan maksoimme kiltisti laskumme, joka oli muuten yllättävän pieni. Olut kun on Itävallassa aivan toisissa hinnoissa kuin Suomessa. Lähdimme ja päätimme tulla kyseiseen baariin toistekin.

Iltalenkin aikana pääsi hieman nälkä yllättämään, ja kun matkan varrelle sattui oikein sopivasti vielä Mc Donald's, ajattelimme testata sen samalla. Tilasin Big Macin, joka maksoi hieman vähemmän kuin Suomessa. Antti ei tällä kertaa tilannut mitään, vaan tyytyi vain katselemaan. Lotaistuani burgerin naamaan suunnistimme takaisin hotellille. Illallisen aikana ravintolassa ollut tarjoilijatar oli nyt baaritiskin takana ja ajattelimme vielä käydä yksillä Jägermeistereilla. Joimme ne, mutta kun jano pääsi oikein kovasti yllättämään niitä juodessa, tilasimme vielä yhdet oluet. Siirryimme niiden kera mukavampaan sohvanurkkaukseen istumaan ja kuuntelemaan paikallisen soittajaukon esitystä. Kävi miestä melkein sääliksi, sillä baarissa ei sillä hetkellä ollut kuin kaksi muuta meidän lisäksi, ja kukaan ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta hänen esityksestään. Kellon ollessa noin puoli yksitoista tilasimme laskun. Tarjoilijatar kysyi ihmeissään, emmekö tilaa enää mitään. Kiitimme kauniisti, mutta kieltäydyimme silti ehdotuksesta. Ensimmäinen vaelluspäivä oli edessä ja herätys kukonlaulun aikaan. Siirryimme huoneeseen ja kävimme nukkumaan jo ennen kello yhtätoista.

2. PÄIVÄ - LAUANTAI (4.9.99)

Vastaavan päätoimittajan virkaintoinen kännykkä, herätyskellon viransijaisen ominaisuudessaan, nosti metelin klo 7.15 aamulla. Suoritettuamme ripeästi aamutoimet menimme selvittämään, millainen hotellin aamiainen oikein on. Se osoittautui monipuoliseksi seisovaksi aamiaispöydäksi, josta löytyi kaikki mahdollinen bratwursteista ja munakokkelista hedelmäsalaatteihin ja jogurttiin. Aamiaisen jälkeen ostimme paikallisesta Sparista evääksi suklaata sekä tuhtia vuorimakkaraa, jolle jopa itse Ramin Pepekin, tuo kuuluisa petomainen pala purtavaa, häviäisi kevyesti. Sitten olikin aika joutua kohtaamispaikalle kylän postin luokse.

Olimme muuten vaellusporukan nuorimmat osanottajat. Ikäjärjestyksessä seuraavat olivat arviolta noin kolmikymppisiä. Ainoa sitä nuorempi henkilö meidän lisäksemme oli opas. Ylöspäin ikäjakauma sensijaan jatkui jopa huolestuttavan pitkälle. Eräälle iäkkäämmälle naisvaeltajalle annoimme lempinimen Haukka, koska hän oli olemukseltaan hieman ärsyttävä ja muutenkin nimi tuntui sopivan häneen kuin nyrkki silmään. Edellisenä päivänä tapaamamme Popliskin oli paikalla, varustuksena edelleen pitkä popliinitakki ja korkokengät. Mieleen ehti kummallakin juolahtaa ajatus, että mitähän tästäkin vaelluksesta oikein tulee. Pelkomme osoittautui tosin turhaksi, sillä hän ei lopulta tullutkaan matkaamme lainkaan. Tosin uhosi kyllä tulevansa ylös kävellen meidän muiden ahtautuessa hissiin... Muut seuralaisemme taas olivat todella kovia vaeltajia, eräät heistä ties kuinka monetta kertaa alppivaelluksella.

Postilta oli lyhyt matka hissiasemalle, josta nousimme hisseillä 1360 metriin jatkaaksemme sitten matkaa kävellen. Sää oli upea ja aurinko paistoi, eikä jyrkkää mäkeä ylös kivutessa päässyt kylmä yllättämään! Vaivannäön kuitenkin palkitsi kerta toisensa jälkeen upeampana avautuva näkymä alas Zell am Seen suuntaan ja kaukaisille lumihuippuvuorille - joista jollekin pääsisimme viimeisellä vaelluksella käymään.

Lähestyessämme noin 2 kilometrin korkeudessa olevaa huippua ilma äkisti viileni ja alkoi tuulla. Tuulesta nauttivat erityisesti liitovarjoilijat, joita oli nytkin kaksi kappaletta pörräämässä huipun lähellä. Huipulla olevassa ravintolassa vietettiin Bergfestiä eli vuorijuhlaa - ihmiset olivat juhlapuvuissaan aterioimassa muiden soittaessa kovaäänistä musiikkia. Pysähdyimme itsekin lounastamaan näköalabaariin ja aloitimme kumpikin kännykkälaskujemme kartuttamisen soittelemalla Suomeen noin neljän ja puolen markan minuuttihintaan. Mitä nyt Jannella oli pieniä vaikeuksia saada paikallinen verkko suostuteltua yhteistyöhän hienon kaksitaajuuskännykkänsä kanssa - se kun kivikovaa tolkutti että "Ei sallittu", vaikka Radiolinjalla Roaming-sopimus paikallisen operaattorin kanssa onkin.

Jalat valmiiksi väsyneinä pitkästä kiipeämisestä, pahin urakka oli vielä edessä - alastulo. Hissikyyti takaisin Zell am Seen tasoon lähti 1400 metristä, jonne saapuessa oli varmasti itse kullakin polvet hellinä - vai oliko sittenkään? Vaellusporukassamme oli yksi todellinen teräsmummo, joka hissiasemalla alkoi tiedustella oppaalta, pääseekö Zell am Seehen täältä kävelemällä! Meillä muilla sensijaan ei enää riittänyt kintaassa virtaa, ja huristimme hissillä alas - todetaksemme, ettemme olekaan Zell am Seessä vaan vielä parin kilometrin kävelymatkan päässä siitä! Ja suurin osa matkasta yhä loivaa alamäkeä. Mutta oli matkan varrella silti nähtävää - paikallisia todella upeita ja viimeisen päälle hyvin pidettyjä omakotitaloja uskomattoman hyvin hoidettuine pihoineen. Opas kertoi seudulla järjestettävän säännöllisesti kilpailuja parhaiten hoidetuista pihoista, ja toki siisteyteen vaikuttanee jonkin verran myös se, että Zell am Seehen ei kuka hyvänsä voi täysin vapaasti muuttaa asumaan - vähän kuten on Ahvenanmaan laita kotona Suomessa.

Raskaan, mutta sitäkin antoisamman vaelluksen jälkeen menimme suoraan nautiskelemaan hyvin ansaittuja virvokkeita, ja sitten testasimme hotellin uima-allasosaston. Esitteiden mukaan hotellissa piti olla ihan oikea saunakin, jota oli tietysti pakko päästä kokeilemaan.

Saunaosasto näytti siltä, miltä sen ulkomailla ollessa saattoi odottaakin näyttävän - eli täysin oudolta. Pienessä pukuhuoneen tapaisessa oli ohjeet, että ennen saunaa on riisuttava uimapukunsa ja kuivattava itsensä! Saunassa oli ohjeen mukaan istuttava pyyhkeen päällä. Sääntöjä kuuliaisesti noudattaen heitimme uimahousut pois, kietouduimme pyyhkeisiin ja menimme saunaan. Ensivaikutelma oli ihan positiivinen - sauna oli pieni, mutta lämmin, ja näytti kaikin puolin suomalaiselta saunalta. Kiuas oli vähän pienenlainen, mutta peräti kiuaskivillä varustettu (toisin kuin eräissä ulkomaalaisissa saunoissa, joista olen kuullut kauhutarinoita kerrottavan) ja mikä parasta - lauteilla komeili ilmiselvä löylyvesisanko löylykauhoineen!

Turhat toiveet kunnon saunomisesta karisivat kuitenkin nopeasti, sillä mitätön kiuas ei jaksanut potkia riittävästi suomalaiseen makuun, ja lisäksi löylyä heittäessä ilmaan levisi sietämättömän voimakas appelsiinin tuoksu. Nostimme löylysangon valon alle tutkittavaksi. Vesihän oli läpeensä sameaa, pinnalla lillui lammikoittain jotain öljymäistä ainetta ja pohjalla lojui appelsiinin palasia! Aikamme ihmeteltyämme lähdimme jäähdyttelemään ja hengittämään raitista ilmaa, aikomuksenamme palata vielä saunomaan ja ensi töiksemme heittää appelsiinin saastuttama vesi menemään. Takaisin tullessamme saunassa kuitenkin oli jo joku, emmekä viitsineet toteuttaa aikeitamme löylyveden suhteen. Tämä joku oli saksalainen, joka kertoi vierailevansa säännöllisesti Suomessa saunomassa, ja oli yhtä mieltä kanssamme siitä, ettei tämä vedä vertoja suomalaiselle saunalle! Avantoon mies ei kuitenkaan ollut koskaan uskaltautunut, ja hän alkoi heti uhoamaan, kun valitin Zeller-järven olevan uimiseen vielä aivan liian lämmin. Niin, se siitä saunasta, mutta saunaosastolla oli vaikka mitä muuta kivaa. Mainittakoon eriskummallinen neljällä suuttimella varustettu kokovartalosuihku, ylellinen monen neliömetrin hiekkalaatikko kissojen pissattamista varten (emme kyllä muutakaan käyttötarkoitusta sille pystyneet keksimään), hämyisästi valaistu ja lavereilla kalustettu lepohuone saunan uuvuttamille kylpijöille sekä turkkilainen sauna, jonka sisustus oli kuin suoraan Star Trekin Enterprisen kylpylästä. Viimeksimainittu oli tosin tänään kylmä, emmekä päässeet sitä vielä kokeilemaan.

Outo saunaosasto poisluettuna paikka oli suhteellisen normaali. Uima-allas oli pienehkö mutta kyllä ihan riittävä, poreallaskin löytyi, ja suihkupuolella oli jalkasienenlistimiskoje sekä kuivausrumpu uimapukuja varten. Harmillista vain, että koko pesu- ja pukuhuone oli miehille ja naisille yhteinen - asusteet sai vaihtaa pienessä pukukopissa, mutta suihkuun oli mentävä uikkarit päällä.

Hotellin uimalan perinpohjaisesti testattuamme palasimme huoneeseemme kirjoittelemaan muistiinpanoja päivän tapahtumista tulevaa CyberDyne Magazinea varten. Matkalla tietysti osui kanssamme samaan hissiin vasta hotelliin saapunut pariskunta sekä heidän matkalaukkujaan kantava puutarhuri. Emännän ilme oli kerrassaan pöyristynyt hänen nähdessään hississä neljä (meidän lisäksemme siis vielä kaksi muuta) vettä valuvaa, vähäpukeista ihmistä hiukset märkinä ja pörrössä...

Nautittuamme tuhdin illallisen hotellin ravintolassa päätimme lähteä haukkaamaan hieman raitista ilmaa. Aikamme kierrettyämme jano pääsi kuitenkin yllättämään, ja suunnistimme kohti pubia, Lebzelteriä, jossa edellisenäkin iltana olimme nauttineet muutamat huurteiset. Ennen reissulle lähtöä olimme suunnitelleet, että istuisimme iltaisin perinteisissä kellaripubeissa, joissa nahkahousuiset tirorilaisukkelit kittaavat olutta ja soittavat paikallista musiikkia alppitorvillaan. Sopivaa kellaripubia ei kuitenkaan vielä ollut löytynyt, ja aloimmekin toden teolla huolestua, sillä toinen ilta oli jo hyvää vauhtia kallistumassa kohti keskiyötä.

Ollessamme juuri lähdössä eteenpäin, oppaamme pyyhälsi ohi ja osasi kertoa, että läheisen talon alakerrassa on Bierstadl -niminen paikka. Se kuulosti juuri sellaiselta, jota olimme etsineet, ja päätimmekin tsekata sen heti paluumatkalla. Maksoimme tarjoilijalle ja lähdimme kohti hotellia. Matkalla bongasimme keskenkasvuisia teinejä, jotka ryypiskelivät läheisellä aukiolla. Mitään Suomeen verrattavaa örvellystä ei kuitenkaan ollut havaittavista, vaan toiminta näytti ainakin sillä hetkellä olevan vielä melko asiallista. Jatkoimme matkaa Bierstadl -pubiin, joka lötyi syvältä kellarista. Se osoittautui kuitenkin melkoiseksi tappioksi, sillä se olikin varsinainen teiniluola. Syyksi arvelimme kuitenkin lauantai-iltaa, ja päätimme käydä tarkistamassa sen vielä seuraavana iltana.

Hotellille päästyämme suuta alkoi napsaamaan vielä siihen malliin, että ajattelimme käydä ottamassa pienet yömyssyt baarissa. Istahdimme tiskin ääreen ja rupesimme lukemaan hinnastoa. Paikalle vaappui tukevarakenteinen viiksivallu, joka näytti toimittavan baarimikon virkaa. Kun hän kuuli meidän mainitsevan sanan "Calvados", hän alkoi puhisemaan: "Yes. Take Calvados. Calvados is the best!" Vastasimme myöntävästi, ja hän lisäsi vielä: "Everything else you can forget about!" Ei mennyt aikaakaan, kun edessämme olikin jo tupla-Calvadokset. Ajattelimme, että onpas hyvää palvelua, kun saimme tuplat normaalin hinnalla.

Juodessamme Calvadoksia, baarimikko nojautui tiskiin ja rupesi utelemaan fudiksesta. Totesimme, ettemme seuraa fudista. Hän ei kuitenkaan menettänyt toivoaan, vaan rupesi seuraavaksi jankkaamaan formuloista. Sanoimme, ettemme tiedä siitäkään mitään. Seuraavaksi hän rupesi tivaamaan, emmekö ymmärrä englantia. Hieman yllättyneinä tiukasta sävystä vastasimme, että ymmärrämme toki. Emme vain ole seuranneet formuloita, koska olemme olleet vaeltamassa. Tämän jälkeen hän jätti meidät rauhaan. Kittasimme "hienot" juomamme ja pyysimme laskun. Sen summa yllätti meidät kuitenkin pahanpäiväisesti. Tuplana pistetyt Calvadokset oli myös laskutettu tuplasti. No, ei siinä mitään, mutta kun emme olleet alunperin tilanneet niitä tuplana, ja ne taisivat lisäksi olla paikan kalleimmat paukut! Asiallehan ei enää mitään mahtanut, joten iskimme setelit tiskiin ja painuimme huoneeseemme. Suurimman harmistuksen mentyä ohitse kävimme nukkumaan, sillä seuraavana päivänä olisi taas edessä tiukka vaellus ja aikainen aamuherätys.

3. PÄIVÄ - SUNNUNTAI (5.9.99)

Kännykkä rämähti pirisemään klo 7.00, ja edessä oli toinen vaelluspäivä. Olo ei ollut mikään paras mahdollinen. Edellisen päivän vaellus tuntui niin jaloissa, selässä kuin hartioissakin, eikä lyhyet yöunetkaan varmaan parantaneet tilannetta. Onnistuimme kuitenkin suoriutumaan aamutoimista ja aamiaisesta ajoissa ja siirtymään läheiselle uimahallille puoliyhdeksään mennessä. Sinne saapuessamme huomasimme, että Haukka puuttui kuvioista. Hän oli kuulemma loukannut jalkansa edellisenä päivänä sen verran pahasti, että oli suosiolla jättänyt tämän päivän lenkin väliin. Muiden ryhmäläisten kanssa hyppäsimme takseihin ja ajoimme Zeller-järven toiselle puolelle. Matkalla bongasimme Keke Rosbergin kesämökin, joka ei ulkopuolelta näyttänyt mitenkään erikoiselta. Tästä huolimatta jatkoimme vielä nousemista muutaman sadan metrin ja pysähdyimme lopulta noin 1400 metrin korkeudessa. Tästä eteenpäin oli mentävä patikoiden.

Aamu-usvan peittäessä vielä osan alppimaisemasta laitoimme jalkaa toisen eteen ja lähdimme suunnistamaan kohti Hundsteinia, joka oli 2200 metrin korkeuteen kohoava huippu. Alkumatka kulki suurimmaksi osaksi metsän keskellä, josta maisemien ihailu onnistui heikosti. Välillä kuitenkin tuli loistavia näköalapaikkoja, joissa tauotkin useimmiten pidettiin. Mitään virallisia lepopausseja ei pidetty, mutta aina kun porukan etuosa pysähtyi johonkin, yleensä myös muut jäivät vetämään henkeä samaiseen paikkaan. Neljän-viiden naisen muodostama etujoukko oli heti aamusta alkaen rautaisessa vedossa, ja he lähtivätkin tarpomaan yksikseen kohti huippua. Pariin kertaan saimme heidät vielä kiinni taukopaikalla, mutta kiipeämisen muuttuessa jyrkemmäksi emme nähneet heistä enää vilahdustakaan.

Matkan puolivälin paikkeilta löytyi mukava vuoristopuro, jossa sai täytettyä juomapullonsa. Vesi oli kristallinkirkasta ja erinomaisen makuista. Raikasta vuoristovettä hörppien ja tuhtia makkaraa syöden jatkoimme matkaamme ei enää niin toivottoman kaukana näkyvälle huipulle. Osa matkasta olikin mukavan tasaista, mutta aivan lopussa oli varsinainen tappionousu. Kapea polku nousi paikka paikoin niin jyrkästi, että prosentteja oli pakko olla useita kymmeniä. Se sai myös suurimman osan vaeltajista puhkumaan naama punaisena. Vain muutamat jaksoivat pinnistää voimansa ja kavuta huipulle lähes yhtäjaksoisesti. Muut joutuivat kiipeämään muutamia metrejä kerrallaan ja pitämään sen jälkeen pienen tauon. Lopulta vihoviimeinenkin saavutti kuitenkin huipun, ja kun sinne pääsi, oli aika palkita itsensä mehevällä pihvillä ja tuopillisella huurteista.

Menimme sisälle ravintolaan ja kysyimme tarjoilijalta, mitä hän suosittelisi valitsemaan, jos on todella nälkäinen. Hän katsoi listalta kalleimman ruoan ja totesi: "Schweinebraten". Otimme sen ja jäimme odottelemaan. Tarjoilija heilui kuin heinäseiväs ja kittasi kaljaa tuopillisen jo toisenkin työnsä lomassa. Aikamme odoteltuamme saimme ruoat eteen ja ne olivatkin oikein maittavat annokset. Tilasimme toiset oluet ja ne tulivat lähes heti. Kun tilasimme vielä kahvin, homma ei enää oikein tuntunut menevän jakeluun. Odottelimme ja odottelimme, muistutimme tarjoilijaa aina välillä, mutta kahvia ei vain kuulunut. Lopulta se kuitenkin tuli, ja mukana oli omenatorttu. Ajattelimme, että ihan kiva kun tuli omenatorttu korvaukseksi kohtuuttoman pitkästä odottelusta. Laskun tullessa totuus kuitenkin paljastui: se ei ollutkaan korvaus - se oli pakkosyötetty torttu, josta kehdattiin ottaa vielä hinta! Maksoimme ja lähdimme hieman harmistuneina ulos.

Ravintolan ulkopuolella juttelimme oppaan kanssa, joka ihmetteli tarjoilijan käytöstä. Mainitsimme myös hotellissa aiemmin pakkosyötetyistä tupla-Calvadoksista. Hän sanoi, ettei kuulosta kyllä oikein tavanomaiselta itävaltalaiselta käytökseltä ja pahoitteli tapahtunutta. Siinä jutellessamme huomasimme erään ryhmäämme kuuluvan nojanneen lipputangon tai jonkin sen tapaisen tolpan vinoon. Aivan varmoja emme olleet, oliko se ollut alunperinkin jo hieman vinossa, mutta nyt se oli kuitenkin lähes kaatumaisillaan. Tästä huolimatta lähdimme vatsat pinkeinä laskeutumaan alas vuorelta. Paluumatka osoittautui melkoisen raskaaksi urakaksi. Vaikka alastulo useimmiten mielletäänkin helpoksi hommaksi, se on melkoisen raskasta ainakin polville. Laskeuduimme yhteensä 1000 metrin verran alaspäin, kokonaispäivätaipaleen ollessa noin 20 kilometriä.

Alas päästyämme huomasimme taksien jo odottelevan meitä. Hetken aikaa etsimme niiden kuskeja, ennen kuin joku bongasi heidät läheisen pubin terassilta oluttuoppien äärestä. Ties kuinka kauan he siinä olivatkaan istuneet, niin joka tapauksessa he hyppäsivät samantien auton rattiin ja ajoivat meidät enemmän tai vähemmän turvallisesti takaisin uimahallille. Hotellille päästyämme vilkaisimme baariin, jossa näimme tiskin takana olevan valitettavasti edelleenkin saman miekkosen. Emme viitsineet mennä juttelemaan fudiksesta, joten painuimme suoraan huoneeseemme ja nappasimme siellä minibaarista muutaman kylmän oluen. Pienen lepohetken ja suihkussakäynnin jälkeen menimme illalliselle klo 18 aikoihin.

Maittavan illallisen jälkeen lähdimme kävelemään kaupungille. Kävimme tarkistamassa, mikä oli Bierstadl-pubin tilanne, mutta se oli kiinni. Päätimme mennä Lebzelteriin, jossa edellisenä päivänä olimme saaneet erinomaista palvelua. Tarjoilijattaren tullessa kysymään tilausta, hän muistikin jo meidät ja ehdotti itse: "Zwei Biere?". Vastasimme kysymykseen myöntävästi. Oluiden jälkeen alkoi pikkasen ramaisemaan, joten yritimme löytää jostakin kuppilan, josta saisi vahvaa kahvia ja omenatortun, eli Apfelstrudelin. Kello oli kuitenkin jo yli kymmenen, ja suurin osa kahviloista oli kiinni. Päätimme palata hotellille.

Heti huoneeseen päästyämme alkoi kuitenkin hirmuisesti hiukomaan, ja muistimme McDonalds'in olevan auki klo 24:ään asti. Otimme suunnan sinne ja tilasimme muutamat burgerit ja McFlurryt. Vakoilimme kuinka toiset toimivat lähtiessään, ja huomasimme, että roskat oli selvästikin tapana jättää pöytään. Niin teimme itsekin, eikä kukaan huudellut kiukkuisena peräämme. Hotellin vastaanotossa istuva ukko tervehti meitä sanomalla "Gute Nacht, Finnland!", eli suomeksi "Hyvää yötä, Suomi". Huvittuneena tästä omalaatuisesta tervehdyksestä, joka toi mieleen karjahduksen "Gooood Mooorning, Vietnam!" suuntasimme kohti huonettamme ja ilman suurempia iltatoimia kävimme nukkumaan.

4. PÄIVÄ - MAANANTAI (6.9.99)

Neljännen päivän aamua juhlistimme nukkumalla ruhtinaallisen pitkään, aina kello yhdeksään asti. Oli nimittäin vapaapäivä - ei vaellusta tänään. Kellon ollessa näinkin paljon, laitoimme varmuuden vuoksi oveen roikkumaan hotellihuoneiden suurenmoisen lisävarusteen, "Ei saa häiritä"-kyltin. Tulkoon siivooja sitten, kun olemme itse jo aamiaisella, arvelimme. Eikö mitä - heti kohta joku oli koputtamassa oveen, ja palvelija änkesi täydentämään huoneen minibaaria. Myöhemmin, kylttiä tarkemmin tutkittaessa osoittautui, että toinen puoli sanoo "Ei saa häiritä", toinen taas "Siivousta, kiitos". Se, kummin päin vastaava päätoimittaja kyltin oveen ripusti tuona aamuna, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi...

Aamiaiselta suoriuduttuamme menimme tiedustelemaan polkupyörien vuokrausta. Hotellilla itsellään oli pyöriä vuokrattavana, vieläpä hyvin edulliseen hintaan, mutta ne olivat jo päässeet loppumaan. Niinpä lähdimme etsimään jotain toista vuokraamoa, jollainen löytyikin heti nurkan takaa. Yhden pyörän päivävuokra oli 150 shillinkiä, eli Suomen rahassa runsas kuusikymppiä. Jos olisimme halunneet odottaa yhden tunnin, olisimme saaneet fillarit loppupäiväksi puolen päivän vuokralla eli 100 shillinkiä kappaleelta, mutta otimme ne saman tien ja lähdimme polkemaan järven ympäri.

Päivä oli mitä hienoin. Aurinko paistoi, oli lämmintä, pyörät olivat moitteettomat - ja sitten tasan vastarannalla tuli tappio. Minä (Antti) ajoin heti Jannen takana, kun yhtäkkiä alkoi kuulua jännä piff-piff-piff -ääni, joka tuntui tulevan Jannen polkupyörästä. Yritin kuulostella, kuuluuko ääni todellakin sieltä, ja vastaako pihausten taajuus polkupyörän renkaan pyörimistaajuutta. Olin juuri päätymässä tulokseen kyllä, kun Janne jarruttikin ja pysähtyi tien reunaan tutkimaan takarengastaan, joka alkoi olla lähes tyhjä.

Aikamme ihmettelimme mahdollisia vaihtoehtoja, ja lopulta soitimme kännykällä liikkeeseen, josta olimme pyörät vuokranneet. Tilanne ratkesi mallikelpoisen joustavasti, kun liikkeestä tuotiin pakettiautolla uusi pyörä hajonneen tilalle viidessätoista minuutissa, ja matka pääsi jatkumaan.

Poljimme ensi töiksemme Bruckin kylän lähellä olevaan Jägereggiin. Jotta lihakset eivät pääsisi täysin kangistumaan vaellusten välillä, Jägeregg näytti aivan erinomaiselta kohteelta. Neljän kilometrin matkalla olisi opaskartan mukaan neljäsataa metriä nousua. Kyllä ylämäkeä polkiessa alkoi kunnioitus kasvaa niitä kohtaan, jotka edellispäivien vaellusten aikana ohittivat meidät polkupyörillään, paahtaen ylämäkeen kuin tyhjää vain. Meiltä kului aikaa melkein puolitoista tuntia tuohon mitättömän lyhyeltä tuntuvaan 4 km matkaan. Vaan oli ylhäältä ihan mukava näkymä, ja alastulo se vasta herkkua olikin. 4 kilometriä taittui noin 12 minuutissa, eikä muuta tarvinnut rasittaa kuin sormiaan jarrukahvoja puristaessa. Alas ehdittyämme pyörän vanteet olivat kuumentuneet suorastaan polttaviksi - mahtoivat siinä jarrupalatkin hieman ohentua.

Bruckissa korjailimme järkkynyttä nestetasapainoa mukavassa joen rannalla sijaitsevassa ravintolassa. Säimme siellä myös kerrassaan mainiot Wiener Schnitzelit lounaaksi, ja jälkiruoaksi maukkaat Apfelstrudelit "mit Schlag". Slaagi onneksi osoittautui kermavaahdoksi eikä selkäsaunaksi. Ostimme kylästä kumpikin myös postikortteja. Saksankielen käänteinen järjestys lausua lukusanat - "funf und funfzig" - tuli Jannelle kortteja maksaessa epäreiluna yllätyksenä, ja hän tarjosi myyjälle 550 shillinkiä. Myyjä ei tosin alentunut käyttämään omaksi hyödykseen ulkomaalaisen erehdystä, ja huvittuneisuuttaan peittelemättä kieltäytyi tästä ruhtinaallisesta lähes tuhannen prosentin juomarahasta...

Pyöräilimme vielä eteenpäin Kapruniin, toiseen pikkukylään hieman etäämpänä järven rannasta. Valitsimme kartassa mukavimmalta näyttävän reitin, ja noin kilometrin poljettuamme jouduimme jollekin hiekanottopaikan tapaiselle. Siitä jatkui mutainen traktorin mentävä mukamas tie, jolla tuskin uskalsi kävelynopeuttakaan ajaa - maastopyörissämme kun niin tyypilliseen tapaan ei ollut lokasuojia lainkaan. Lopuksi vastaan tuli erittäin epäystävällisen näköinen portti, joka olemuksellaan viesti "Tästä ei ole menemistä, ellei kiinnosta tutustua talon isännän haulikkoon". Palasimme siis maailman kertakaikkista epäoikeudenmukaisuutta manaillen mutaista tietä takaisin, ja valitsimme toisen reitin. Matka jatkui siitä erään vanhan linnan ohi Kapruniin, jossa söimme jäätelöt Salzburger Platzilla.

Karttaan oli kiitettävän hyvin merkitty pyöräilyyn soveltuvat kevyen liikenteen väylät, ja niitä olimmekin tähän asti enimmäkseen seurailleet. Paluumatka ZaS:hen tarjosi meille kuitenkin kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei tuntunut mahdottoman houkuttelevalta: takaisin samaa reittiä, mitä olimme tulleet, tai autotietä pitkin muutama kilometri. Valitsimme hyväuskoisesti jälkimmäisen vaihtoehdon, mutta autotielle saapuessamme totesimme sen olevan - ellei nyt aivan moottoritie, niin ainakin kovin tylyn näköinen pyöräiltäväksi. Tässä vaiheessa alkoi olla jo pientä kiireen makua, sillä pyörävuokraamo menisi kiinni vajaan tunnin päästä, ja Janne halusi ehdottomasti saada takaisin pantiksi jättämänsä ajokortin. Pidimme lyhyen hätäkokouksen, ja päätimme palata tulemaamme reittiä yrittämättä edes pienintäkään oikotietä, joka saattaisi johtaa meidät harhaan. Kiukkuisella polkemisella ehdimmekin ZaS:hen niin hyvissä ajoin, ettei mitään kiirettä oikeastaan olisi ollut. Ei olisi tarvinnut edes sekoilla mm. vastaantulijoiden kaistalla ja jalkakäytävillä fillareinemme...

Täydennettyämme suklaa- ja makkaravarastojamme Sparissa ja säädettyämme nestetasapainot kohdalleen jo kantapaikaksemme muodostuneessa Lebzelterissä (jossa tosin meitä palveli uppo-outo tarjoilija - juomarahat sensijaan kävi kuittaamassa vakiotarjoilijamme) pääsimme vihdoin suorittamaan jokaisen ulkomaanmatkan tärkeintä tehtävää - ostamaan hyödytöntä rojua kotiin vietäväksi. Paitsi että emme päässeetkään - kaikki matkamuistomyymälät ja rihkamakojut olivat kiinni! Mielialoja ei myöskään kohottanut se, että sama urheiluhullu baarimikko oli yhä päivystysvuorossa hotellin baarissa - uskomatonta. Ei muuta kuin illalliselle sitten.

Totesimme myös hotellihuoneemme siivouksen jättävän jossain määrin toivomisen varaa, ottaen huomioon, että kyseessä oli sentään neljän tähden hotelli. Tuhkakuppiin jättämämme karkkipaperit olivat yhä tallella, ja käyttämämme juomalasit oli selvästi vain huuhtaistu ja käännetty pöydälle alassuin kuivumaan. Myös päätoimittaja huomasi suureksi tyrmistyksekseen, että hammasharjansa taiteellinen asemointi tähtikuvioiden suhteen oli kertakaikkisesti tärvelty. Hävytöntä, kerrassaan. Kirjasimme nämä seikat, päivän muiden tapahtumien ohella, jo mittavaksi kirjalliseksi suurteokseksi kasvamassa olevaan Magalogiimme, ja perustimme komitean miettimään, vieläkö kävisi iltakävelyllä järven ympäri. Komitean jäsenet päättivät yksimielisesti, että tämä reippailu menisi jo överiksi, ja siirtyivät hotellin parvekkeelle viinintissuttelupalaveriin.

5. PÄIVÄ - TIISTAI (7.9.99)

Viides lomapäivä, vaelluksien suhteen järjestyksessään kolmas päivä valkeni kello 6.50. Edessä olisi vaellus Schmittenhöhen huipulta Saalbachin kylään, ja matkan varrella ei olisi mahdollista syödä lounasta. Niinpä heti aamiaisen jälkeen lähdimme etsimään avointa konditoriota. Sellainen löytyikin varsin nopeasti ja ostimme sieltä tuoreet patongit retkievääksi. Edellisenä päivänä ostetut vuorimakkarat ja suklaat olivat jo repussa, ja kaikki muutenkin valmista uimahallille siirtymistä varten.

Ensitöiksemme odottelimme urheiluhallin luona viitisentoista minuuttia erästä vaeltajaa, joka ei ollut ilmoittanut jäävänsä pois, mutta ei myöskään ilmaantunut paikalle. Lopulta joku lähti hakemaan häntä hotellista meidän muiden siirtyessä takseihin. Oma kuskimme oli huhujen mukaan Zell am Seen ainoa blonditaksikuski, ja meno oli kyllä sen mukaista. Ei sinänsä, että hiusten värillä olisi mitään merkitystä, mutta ainakin hän oli ensimmäinen, jonka kyydissä meinasimme ajaa kunnon mällin. Olimme juuri kääntyneet risteyksestä, kun yhtäkkiä tuli lukkojarrutus. Pysäköity auto oli edessä ja kuski oli ilmeisesti luullut sen kulkevan eteenpäin. Törmäykseltä kuitenkin vältyttiin raon jäädessä noin pariinkymmeneen senttiin.

Hissiasemalle päästyämme astuimme koriin, johon kaikki mahtuivat yhdellä kertaa. Nousimme sillä aina 2000 metriin saakka Schmittenhöhen huipulle. Samaan paikkaan siis kuin mihin ensimmäisellä vaelluksella oli kovan uurastuksen tuloksena lopuksi päästy.

Sää oli sillä kertaa hyvin pilvinen, ja meidänkään ei tarvinnut nousta kylältä kuin muutaman sata metriä, kun olimme jo kaikki ihan pilvessä. Ylhäällä parissa kilometrissä oli melkoisen viileää ja näkyvyyttä parisen metriä. Pistimme sadeasut niskaan ja aloitimme vaelluksen kohti Saalbachia. Lähes puolet koko matkasta kuljimme enemmän tai vähemmän pilven sisässä. Useat niistä olivat vielä sadepilviä, joten lähestyessämme taukopaikkaa olimme kaikki märkiä ja ainakin itselläni oli melko kylmä. Matkan varrella bongasimme mielenkiintoisen mustan liskon. Se muistutti ulkoisesti hyvin paljon sisiliskoa, mutta se oli pikimusta. Nappasimme siitä kuvan ja jatkoimme sitten matkaa ohi polun vallanneiden lehmien kohti taukopaikkaa, joka ei ollut paljoa saunaa isompi, lämmittämätön koppero.

Jo ennen ruokapaussia Haukka oli tehnyt itselleen Alkon kassista suojamyssyn, jottei kampaus tärveltyisi kosteassa ilmanalassa. Nyt hän laittoi sen jälleen päähänsä ja jatkoi muutaman muun naisen kanssa samaan tiukkaan tahtiin, jota oli tullut alkumatkankin. Välillä he pysähtyivät odottelemaan ja kysymään, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Yleensä opas antoi porukan vaellella varsin vapaasti, mutta sumun ollessa tiheimmillään mentiin hyvin tiiviissä jonossa eksymisten välttämiseksi.

Sää jatkui tauonkin jälkeen vielä sateisena, mutta viimeisten parin kilometrin aikana ilma yhtäkkiä parantui ja pilviverhot alkoivat hajaantua. Auringonsäteet pääsivät lopulta paksujen pilvien välistä paistamaan ja kuivattamaan märkiä vaatteita. Reilussa neljännestunnissa taivas oli jo suurilta osin pilvetön ja aurinko helotti täydellä teholla. Viimeinen vetäisy erään kukkulan huipulle saikin aurinkoisessa säässä hien nousemaan kunnolla pintaan. Muutama kylmä olut tuntuikin sen jälkeen hyvin ansaitulta.

Odottelimme puolisen tuntia näköalaravintolassa ennen kuin lähdimme alas kylään. Reilun viiden minuutin köysiratamatkan jälkeen taksit ajoivat meidät takaisin uimahallille, josta olimme aamulla lähteneet. Vaatteet vielä kosteina sadepilvien jäljiltä laahustimme hotellille ja vaihdoimme kuivat vermeet ylle.

Nyt otimme asiaksemme korjata edellisillan suunnattoman tappion, ja lähdimme jo hyvissä ajoin tekemään harkitsemattomia heräteostoksia ryjäkauppoihin, jotka tällä kertaa olivat sentään avoinna. T-paidat, nallekarhut, korkinavaajat sun muut välttämättömyydet kantamuksinamme palasimme hotellille. Kävimme taas saunaosastolla ennen ruokailua - tällä kertaa "suomalainen" sauna oli kylmä, ja hikoilimme siinä Enterprisen kylpylästä otetussa turkkilaisessa saunassa. Altaalla bongasimme uusimmasta Bond-leffasta tutun M:n. Yhdennäköisyys oli niin selvä, että mietimme miltei tosissamme, pitäisikö pyytää nimmari. Porealtaassa tuli lojuttua niin pitkään, että eräskin uima-altaan puolella pulikoiva nainen alkoi tosissaan hermostua, ja valtasikin porealtaan itselleen heti sieltä noustuamme.

Illallinen oli tapansa mukaan herkullinen, ja alkupalojenkin ideasta olimme alkamassa päästä jyvälle. Häiriötä muuten niin täydelliseen kulinaristiseen nautintoon tuotti vain lähistöllä olevan pöydän englantilaislauma, joiden vierellä notkui ilmeisesti maan parhaimpiin lukeutuva humoristi - sellainen naurun rämäkkä ja kaakatus pöydästä kuului tauotta ja ilman mitään rajoja. Emme selvästikään olleet edes ainoat, joita mellastus häiritsi - useammista pöydistä ympärillämme luotiin siihen suuntaan murhaavia katseita, ja lopulta tarjoilijan oli mentävä paikalle läksyttämään meluavaa porukkaa.

Lebzelterissä kantapöytämme oli varattu, ja pysyi varattuna vielä lyhyen kävelylenkin jälkeenkin. Jouduimme syrjäiseen pöytään, jossa meitä lisäksi palveli joku aivan muu kuin vakiotarjoilijamme. Sieltä selviydyttyämme päivä alkoikin olla pulkassa, ja menimme nukkumaan odottaen innolla seuraavan päivän käyntiä Kitzsteinhornin jäätiköllä.

6. PÄIVÄ - KESKIVIIKKO (8.9.99)

Viimeisen vaelluspäivän aamu valkeni meille hieman usvaisena, ja television vuoristokamera ei antanut tilanteesta yhtään lupaavampaa kuvaa. Kun oli kuitenkin herätty seitsemältä, lähdimme uimahallille katsomaan, olisiko kukaan muu sinne vaivautunut. Opas oli kyllä aikaisemmin neuvonut, että jos sää on sumuinen ja pilvinen, reissuun ei lähdetä. No, kaikkihan tulivat kiellosta huolimatta paikalle, niinpä ahtauduimme taas takseihin ja ajelimme jonnekin Kaprunin takamaille kilometrin korkeudessa sijaitsevalle jäätikkökelkka-asemalle. Opas hankki liput ja kertoi kelkan lähtevän kahden ja puolen minuutin päästä - alkakaahan laputtaa. Siinähän sitten viime hetkellä tungettiin itsemme täpötäyteen kelkkaan - vastaava päätoimittajakin pääsi kyytiin vain sekunteja ennen ovien sulkeutumista.

Kelkka itse oli mielenkiintoinen. Kuin metrovaunu, paitsi että rata nousi jyrkässä kulmassa ylöspäin. Ulkoa kelkka näytti hieman Pendolino-junalta, sisältä vaunu taas oli kuin portaikko, jossa seisottiin matkan ajan. Kun ovet olivat kiinni, härveli lähti melkoisella kiihtyvyydellä ylös mäkeä, ja sukelsi pian vuoren sisään tunneliin, jossa suurin osa matkasta taitettiin. Matka ylös kesti noin kymmenen minuuttia, jonka aikana korkeutta kertyi lisää puolitoista kilometriä.

Annoimme kelkan pääasiallisten käyttäjien eli laskettelijoiden purkautua ulos ensimmäisenä, ja he suuntasivatkin heti gondolille, jolla pääsi 3029 metrin korkeuteen asti. Me odottelimme seuraavan gondolin lähtöä, ja huristimme sillä ylös jäätikölle. Aikaisemmilla vaelluksilla korkeus ei juuri tuntunut haittaavan runsaasta fyysisestä liikunnasta huolimatta, mutta nyt kolmessa kilometrissä todella huomasi ilman olevan ohutta. Ei tarvinnut kuin kiivetä yksi portaikko ylös, niin heti maailma pyörähti pari kertaa silmissä.

Gondolilla ylös tullessa ohitimme myös maailman korkeimman hissitolpan, joka on 113,6 metriä korkea juuresta huipulle. Paikalliset lienevät siitä kovin ylpeitä, ainakin se näkyy tehokkaana maisemanpilaajana minne hyvänsä, mistä kyseinen vuorenhuippu yleensäkin näkyy. Tolpan muisti mainita myös Lorentz, Kitzsteinhornin oppaamme, joka kertoi meille muitakin köysiradan teknisiä spekuja ja tarinoi ummet ja lammet sen historiasta. Hän kertoi myös nerokkaasta tietokoneohjatusta jäätäräyttimestä, jolla laukaistaan lumivyöryt ennen kuin lunta ehtii kertyä kohtalokkaita määriä vuoren rinteille. Uusi systeemi on kuulemma kovasti edistyneempi kuin vanha, joka toimi niin, että käsikäyttöisellä köysiradalla hiissattiin dynamiittipötkö ylös rinnettä ja sitten pamahti.

Sää oli vuorella valitettavasti juuri sellainen kuin vuoristokamerakin oli antanut ymmärtää - ihan pilvessä oltiin, koko porukka. Näkyvyys parikymmentä metriä, näköalasta ei puhettakaan. Lähdimme pian vuoren sisällä kulkevaan "panoramatunneliin", jota pitkin pääsi kätevästi vuoren toiselle puolelle. Tunnelin alkupäässä näimme, mihin köysiradan kantavat vaijerit on ankkuroitu. Paksut teräsvaijerit kulkevat vuoren sisällä yhteensä 70 metriä ja päättyvät valtaisaan betonimöykkyyn. Jännitys vaijereissa kun on kuulemma melkoinen.

350-metrisen panoramatunnelin toisessa päässä tupsahdimme keskelle jäätikköä. Siellä oli porukkaa laskettelemassa, allaan paikoin jopa 30 metriä lunta ja jäätä. Aurinkoisella ilmalla paikka voisi olla peräti mukava laskettelukeskus. Aurinko vaan tekee lumen liian nuoskeaksi todella nopeasti. Nytkin oli kolme astetta lämmintä, vaikka oli pilvistä. Tosin näköala olisi ollut toista luokkaa selkeällä ilmalla - opas kertoi hyvällä ilmalla voivan huhun mukaan nähdä aina Venetsiaan asti, siis lähes 500 kilometriä! Rohkenenpa epäillä...

Vuori sisältää runsaasti rautaa ja on magneettinen, kertoi opas. Jotain hän myös höpisi kellojen, kännyköiden ja kameroiden kummallisesta käytöksestä tästä johtuen, mutta mitään siihen viittaavaa emme itse havainneet. Kummankin kamera toimi moitteettomasti, ja Radiolinjan (tai siis sen paikallisen yhteistyökumppanin) kenttä oli huipussaan. Sensijaan erään seuralaisemme kameran laskuri nollautui vuorella ollessa - olisiko väitteessä sittenkin jotain perää?

Ihasteltuamme aikamme mahtavia jäätiköitä palasimme takaisin köysirata-asemalle. Ahtauduimme kopperoon ja laskeuduimme takaisin 2500 metriin. Ilma tuntui taas mukavan happipitoiselta ja hengittäminen onnistui ilman jatkuvaa läähätystä. Myös pieni fyysinen rehkiminen ei enää aiheuttanut silmissä sumenemista. Jatkoimme matkaamme lähellä sijaitsevaan viihtyisään pikku ravintolaan ja tilasimme oluet ja ruoaksi Grillwurstelit. Jotakin makkaraa oletimme niiden olevan, mutta sen tarkempaa aavistusta ei ollut. Muut saivat soppansa hyvinkin nopeasti, mutta me vain odotimme ja odotimme. Hetken jo ehdimme katuakin mokoman makkaran tilaamista.

Odotus kuitenkin palkittiin hyvin pian, kun eteemme kannettiin kukkuralliset lautaset, joissa oli iso kasa ranskalaisia, pitkä kiemurainen makkara ja lisäksi vielä tuhti satsi salaattia. Nappasimme valokuvan muistoksi ja kävimme ahnaina aterian kimppuun. Muut vieressä istujat katselivat kieli poskella lautasiamme, ja olivat selvästi harmissaan tilattuaan itse vain kevyet keitot.

Selvittyämme ateriasta aloitimme varsinaisen vaelluksen. Siihen mennessähän emme olleet kuin matkustelleet erilaisilla köysiradoilla ja kävelleet hieman jäätiköllä. Nyt oli edessä lähinnä alamäkeä, mutta kuten jo aikaisemmista vaelluksista olimme oppineet, sekään ei ollut aina ihan lastenleikkiä. Patikoinnin alkuosa sujui kuitenkin varsin leppoisasti välillä ylös, välillä alas talssittaessa. Jossakin vaiheessa ylitimme pienen puron, jossa joku sen vähäisyydestä huolimatta onnistui uittamaan kenkänsä. Onneksi sää oli melkoisen lämmin ja aurinko kuivatti ne nopeasti.

Hetken aikaa kuljettuamme saavuimme penkereelle, jonka kummallakin puolella avautui noin puolentoista kilometrin jyrkkä pudotus. Itse penger oli muutaman metrin levyinen, mutta vaeltajan turvaksi oli kiinnitetty sentin paksuinen metallivaijeri, josta sai ottaa tukea. Ennen penkereen ylitystä, joka oli noin 50 metrin pituinen, opas kysyi, kärsikö joku korkeanpaikankammosta. Itse minä (Janne) lasken kuuluvani tuohon joukkoon, mutta pidin kuitenkin suuni kiinni. Ja onneksi pidin. Ainoa mitä opas pystyi tarjoamaan oli, että pelkääjät saivat kulkea jonon kärjessä aivan hänen perässään. Itse keskitin kaikki voimani polkuun katsomiseen ajatellen, että eipä tässä mitään. Vaikka kaatuisin, en silti putoaisi rotkoon, ainakaan välittömästi.

Pahin kohta oli kuitenkin nopeasti ylitetty, ja saatoin huokaista helpotuksesta. Suurimmalle osalle porukastamme ylitys tuskin tuotti minkäänlaisia ongelmia, mutta ainakin parin kuulin jälkeenpäin kauhistelevan paikkaa, vaikka eivät itseni tavoin olleetkaan maininneet pelostaan oppaalle. Kaikkien päästessä onnellisesti vaikeahkon paikan ohi jatkoimme matkaa kohti seuraavaa huippua. Polku kulki mukavasti kaarrellen, välillä noustiin rinnettä ylöspäin, sitten kierrettiin se ja toisella puolella tultiin takaisin alas. Hetken aikaa kuljettuamme itselleni alkoi kuitenkin selvitä, että äskeinen penkereen ylitys oli vasta alkulämmittelyä tulevaan verrattuna...

Polkumme ylitti jälleen kapean penkereen, jonka leveys oli vajaat kaksi metriä. Vasemmalla näkyi yli kilometrin pystysuora pudotus, ja oikealla hyvin jyrkkä nurminen rinne. Polku nousi seuraavaksi aivan kukkulan oikealle rinteelle, jossa kuljimme hädin tuskin puolen metrin levyistä tasannetta pitkin. Ja sitä ei ollut kymmentä metriä. Eikä sataa metriä. Vaan lähes pari kilometriä! Polku oli alhaalla roikkuvien kosteiden pilvien takia paikka paikoin hyvin kurainen, ja sai toden teolla katsoa, mihin jalkansa laittoi. Pienikin lipsahdus, ja polulta olisi todellakin voinut pudota alas rotkoon. Välillä kävi jopa mielessä, kuinka turisteja uskalletaan tuoda sellaiseen paikaan ilman minkäänlaista koulutusta Alpeilla vaeltamisesta.

Aikamme vuorenrinteellä kuljettuamme alkoi maastokin pikku hiljaa tasaantua, ja pääsimme vehreän kukkulan huipulle, jolta putoaminen olisi vaatinut jo melkoiset tumpelon lahjat. Ihastelimme hetken maisemia, ja lähdimme sitten laskeutumaan kohti kaukana alhaalla näkyvää kahvilaa. Matkaa ei kilometreissä ollut kovinkaan paljoa, mutta heti sen alussa oli tiukka laskeutuminen kivikkoisessa maastossa, jossa kulkeminen laittoi polvet todella lujille. Kukaan ei tiettävästi kuitenkaan kaatunut, vaan kaikki pääsivät onnellisesti alas baariin kylmän oluen ääreen.

Minä (Janne) tilasin palkaksi urhoollisesta vuoreen rinteellä roikkumisesta myös Jägerteen, joka on kuuma tee Jägermeisterilla terästettynä. Muutaman hörpyllisen kupista juotuani huomasin sen reunassa jotakin aivan käsittämätöntä töhnää. Ikäänkuin valtaisa hiiva- tai jauhopaakku, mutta selvää oli, ettei sen kuuluisi olla siellä. Jalat olivat kuitenkin niin uupuneet, etten yksikertaisesti jaksanut lähteä sisälle valittamaan, vaan kiskaisin juoman naamaan toivoen klimpin desinfioituneen vahvasta Jägermeisterista. Myös oppaalle tuntui olut maistuvan, jossakin vaiheessa hän kittasi huurteista niin ahnaasti, että puolet naamasta oli vaahdon peitossa. Räjähtävän naurun remakan laannuttua lopettelimme tauon ja jatkoimme vielä lyhyen matkaa köysirata-asemalle.

Alhaalla olivat taksit odottelemassa, ja ennen pitkää olimmekin takaisin uimahallilla, johon päättyi viimeinen vaelluksemme. Hieman haikeina kiittelimme kuljettajia ja köpöttelimme takaisin omalle hotellillemme. Itse kävin vielä ostamassa muutaman tuliaisen lähipuodeista Antin mennessä suoraan kämpille. Illallisen nautimme jälleen juhlallisissa tunnelmissa omassa ravintolassamme. Poikkeuksen edellisiin iltoihin muodosti kuitenkin Apres Wanderung, vaelluksen jälkeinen illanvietto, jota lähdimme viettämään Sonnbergin näköalaravintolaan.

Osa porukasta oli mennyt paikalle jo etukäteen puoli kahdeksan aikoihin. Meillä ja muutamilla muilla oli kuitenkin illallinen hotellissa, joten meitä varten oli tilattu erillinen taksikyyti kello 20.45. Olimme hyvissä ajoin paikalla, ja niin olivat muutkin. Myös Poplis oli päättänyt tulla yhteiseen illanviettoon, vaikkei vaelluksille osallistunutkaan. Kellon lyödessä jo yhdeksän mitään taksia ei edelleenkään näkynyt. Minuutin pari vielä siinä seistyämme yksi paikalla olijoista soitti oppaan kännykkään. Hän vastasi ja kertoi kyllä tilanneesa taksin varttia vaille yhdeksäksi. Lupasi kuitenkin vielä tarkistaa asian. Odottelimme vajaan kymmenen minuuttia, ja sieltä se kyyti lopultakin saapui.

Taksiin päästyämme yksi ehdotti, että vaatisimme oppaalta matkatoimiston kustantamaan meille ilmaiset paukut korvaukseksi odottelusta. Poplis oli kuitenkin asiasta eri mieltä ja ehdotti, että kun kerta juhlat alkoivatkin myöhässä, ne voitaisiin lopettaakin aikaisemmin. Muut autossa olivat menivät aivan sanattomiksi ja koettivat pidätellä nauruaan. Lopulta joku kuitenkin heitti, että ei tietenkään lopeteta aikaisemmin, vaan ennemminkin paljon myöhemmin. Kuinkas muuten. Poplis koetti vielä sanoa jotain vastaan, mutta ymmärsi kuitenkin lopettaa hyvän sään aikana.

Kuski oli joku ulkomaalainen, ilmeisesti turkkilainen, ja kaahasi kuin mielipuoli pimeää ja kapeaa vuoristotietä pitkin. Poplista alkoi matkalla pelottamaan, ja hän lukitsi takaovet. Muita lähinnä nauratti hänen vauhkoamisensa ja totesimmekin hänelle, että kuljettuamme päivällä pienen pientä polkua pitkin parin kilometrin korkeudessa vuorenrinteellä, emme yksinkertaisesti osaa enää pelätä, että auto syöksyisi rotkoon. Ja eihän se syöksynytkään. Pääsimme enemmän tai vähemmän turvallisesti perille ja vihdoinkin aloittamaan illanvieton muun porukan kanssa.

Sisään päästyämme huomasimme muun porukan olevan jo melkoisessa vauhdissa. He olivat aloittaneet aterialla, ja näytti pöydällä olevan myös tuoppi jos toinenkin. Joku kanssamme tulleista kävi keskustelemassa oppaan kanssa, ja ei aikaakaan, kun tarjoilija kantoi eteemme ilmaiset paukut. Ainakin itse olin melko hämmästynyt, että näin tosiaan tapahtui. Usein kyllä puhutaan kaikenlaisista korvauksista, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun itse sellaiseen törmäsin. Täydet pointsit siitä matkatoimistolle ja erityisesti oppaalle!

Siinä istuessamme alkoi ilmeisesti tarjoilijan 15-vuotias poika esittämään haitarisooloja. Hän kierteli ympärillämme ja soitteli enemmän tai vähemmän tuttuja sävelmiä. Jossakin vaiheessa joku pisti tippikirstun kiertämään, jotta poika saisi edes jotain vaivanpalkaksi. Ja melkoinen määrä sinne ehtikin kertyä ennenkuin se oli edes kiertänyt kaikkia läpi. Myöhemmin luovutimme sen sitten juhlallisesti pojanklopille, joka hieman kankeaa englantia vääntäen kiitti, ja lupasi käyttää kaikki rahat vain limonadiin ja kahviin...

Noin tunnin kuluttua juhliin saapumisestamme alkoi Poplis jo kyselemään, koska lähdettäisiin takaisin. Totesimme, että ei vielä pitkään aikaan, jolloin hän rupesi vaatimaan omaa taksia. Häntä ei kuitenkaan pahemmin kuunneltu, vaan talon isäntä tuli ja nappasi hänet tanssiin. Aikansa siinä veivattuaan hän palasi istumaan. Hän pyysi tarjoilijan luokseen ja tilasi laskun. Tarjoilija meni baaritiskin taakse ja alkoi tekemään jollekin drinkkiä. Poplis luuli sen olevan hänelle ja huusi kauhuissaan: "Nein! Nain! Nej!", jolloin kaikki kääntyivät hämmästyneinä katsomaan. Aikansa siinä ihmeteltyämme asia saatiin selvitettyä. Juoma ei ollut tarkoitettu Poplikselle vaan naapuripöydässä istuvalle. Mummeli kävi nolona istumaan eikä sanonut sanaakaan.

Kellon lähestyessä yhtätoista opas ja hänen kaverinaan ollut toinen, vapaalla ollut opas alkoivat jakamaan vaellusdiplomeja. Siitä ei kuitenkaan meinannut tulla mitään, kun paikalla oli yletön häly. Pelastajaksi tuli lopulta talon emäntä, joka alkoi vispaamaan valtaisaa vellikelloa. Väki hiljeni, ja opas sai puheenvuoron. Hän oli kuitenkin usean oluen ja paukun jälkeen jo melkoisessa hiprakassa, joten puheesta ei oikein tahtonut tulla mitään. Ja kun hän ei kerta puhunut, alkoivat muut taas mesoamaan. Usean kellon kilistelyn ja "Hiljaisuutta pyydän!" huudon jälkeen homma saatiin käyntiin. Jokainen huudettiin yksitellen paikalle diplomia ja pinssiä hakemaan. Saatuaan urakan suoritettua opas istahti pöydän päähän ja tilasi lisää juotavaa. Muissa olosuhteissa oppaan käytöstä olisi voinut melkein paheksua, mutta koska kyseessä oli kesän viimeinen vaellus, seuraava päivä oli vapaapäivä ja iltakin jo kääntymässä yöksi, se tuskin aiheutti suurempia ongelmia kenellekään.

Puoli kahdentoista aikoihin lähdimme taksilla takaisin kylään. Jotkut ehdottivat, että tulisimme heidän kanssaan paikalliseen discoon, Crazy Daisyyn, mutta ajatus keski-ikäisten kanssa joraamisesta ei pahemmin innostanut. Kiitimme kuitenkin ehdotuksesta, ja lähdimme sitten köpöttelemään takaisin hotellillemme.

Baaritiskiä terrorisoi edelleen sama miekkonen, mutta muiden paikkojen jo ollessa joko kiinni tai turhan kaukana, päätimme aiemmista kokemuksista huolimatta käydä juomassa yhdet oluet. Ensimmäinen, mitä Askola sanoi, oli "Ist alles in Ordnung?", eli "Onko kaikki kunnossa?". Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi arvannut, että tulemme sinne vain äärimmäisessä hädässä. No, totesimme kuitenkin kaiken olevan kunnossa, mutta että yhdet Jägermeisterit olisi kiva saada. Askola nappasi Jägermeister-pullon pakastimesta ja tökkäsi sen tietokoneohjattuun annostelulaitteeseen. Pian hän kuitenkin huomasi pullossa olevan kaatimen jäätyneen sen verran, ettei se enää toiminut hienossa automaatissa.

Kuunneltuamme kauheaa sadattelua tietokoneen toimimattomuudesta, hän keksi sulattaa sen sellaisella ihmeellisellä höyryruiskulla, jollaisen isommalla versiolla poistetaan jäätä lentokoneiden siivistä. Aikansa siinä touhuttuaan hän sai kuin saikin sen sulamaan ja meille Jägerit lasiin. Ne juotuamme päätimme ottaa vielä Baileysit jäillä ja katsoa, olisiko senkin kanssa vastaavia ongelmia. Ja käsipelissähän nekin oli kaadettava.

Maksamisen tullessa ajankohtaiseksi pyysimme, että juomat laitettaisiin huoneen laskuun. Se ei taas onnistunutkaan. Asia olisi kuulemma pitänyt ilmoittaa heti tilausta tehtäessä, ja siinä vaiheessa laskua ei pystynyt enää syöttämään tietokoneelle. Itseäni moinen selitys ei oikein vakuuttanut, vaan luulen baarimikon vain olleen tumpelo tietokoneiden kanssa. Kauhuissamme kaivoimme viimeiset roposet taskuistamme ja saimme hädin tuskin riittävän summan kasaan. Emme todellakaan olleet osanneet varautua, että hotellissa ei voisikaan maksaa huoneen laskuun. Jos ei tietokoneet toimi, luulisi olevan jokin alkeellisempikin tapa hoitaa homma. Selvisimme kuitenkin tukalasta tilanteesta ja baarimikkokin näytti olevan kovin nolona tapahtuneesta. Menimme huoneeseemme, ja ryhdyimme kirjoittamaan korttia CyberDyne Magazinen toimittajalle Miika Karpinille ja hänen siskolleen. Nukkumaan kävimme puoli kahden aikoihin.

7. PÄIVÄ - TORSTAI (9.9.99)

Jokaisella matkalla koittaa lopulta se kaikista hetkistä ikävin - kotiinlähtöpäivän aamu. Onneksi tämä hetki ei meillä koittaisi vielä lähes vuorokauteen. Mutta miten viettää viimeinen päivä?

Suunnitelmissamme oli ollut käväistä tutustumassa Salzburgiin, jonne ZaS:stä olisi saamiemme tietojen mukaan noin kahden tunnin junamatka. Käytyämme aamiaisella suunnistimme juna-asemalle tutkimaan aikatauluja. Kellonajat olivat tylyä luettavaa - seuraavaan junaan olisi vielä pitkälti yli tunti, ja paluumatkaa varten oli tasan kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa: liian aikaisin tai liian myöhään - aikataulullamme kun oli illallisen vuoksi takarajakin. Aikaa jäisi Salzburgissa pörräämiseen hävyttömän vähän verrattuna yhteensä neljään tuntiin, jotka kuluisivat vain junassa istumiseen. Päiväkin näytti olevan aivan liian kaunis moiseen haaskaukseen, joten suuntasimme jälleen tutulle fillarivuokraamolle. Tällä kerralla saimme reilun alennuksen, fillarit koko päiväksi vain puolen päivän hinnalla eli 100 shillinkiä kappaleelta.

Järven toinen pää tuli edellisenä vapaapäivänämme koluttua perin pohjin, joten otimme määränpääksi vastakkaisessa suunnassa sijaitsevan Saalfeldenin, jonka läpi bussimme oli kulkenut Münchenista tullessa. Päivä oli pyöräilylle jälleen mitä mainioin, ja poljimme kaikessa rauhassa halki idyllisen maaseudun. Maisema muistutti paikoin aivan Ahvenanmaata peltoineen ja sorateineen, mutta taustalla kohoavat vuoristot muistuttivat kyllä, missä ollaan. Ajattelimme syödä lounasta Saalfeldenissä, mutta sinne tullessamme kummallakaan ei vielä ollut oikein nälkä, niinpä kiertelimme kylää ristiin rastiin. Zelliä huomattavasti suurempi ja vilkkaampi Saalfelden oli myös huomattavasti sotkuisempi, kuten arvata saattaa. Ahtaiden, autojen täyttämien teiden varsilla ei näkynyt mitään kovin viihtyisää ravintolaa, joten jatkoimme matkaa Saalfeldenin takana oleviin pikkukyliin.

Pienen maaseutukierroksen jälkeen palasimme taas Saalfeldeniin, ja menimme katsastamaan ainoaa vähänkään viihtyisämpää ravintolaa, jonka olimme erään tekolammen rannalla nähneet. Ruokalista vain oli niin mitätön, että tyydyimme siemailemaan oluet ja lähdimme paluumatkalle kohti Zell am Seetä. Matkalla pysähdyimme Maishofenissa syömään lounaaksi Wiener Schnitzelit paljon mukavammassa ravintolassa. Laskun tullessa yritin tarjota Visa-korttia tarjoilijalle, mutta väitetään opaskirjoissa mitä hyvänsä, luottokortit eivät kuitenkaan kelpaa ihan joka paikassa. Onneksi käteistäkin rahaa oli vielä sen verran jäljellä, ettemme joutuneet keittiöön astioita tiskaamaan, vaan pääsimme jatkamaan matkaa. Ehdimme takaisin hotellillemme juuri ajoissa ilmaiselle kakkutarjoilulle hotellin baarissa, mistä olimme aamulla nähneet maininnan pyöräilemään lähtiessämme.

Juuri kun olimme ottaneet kakkupalat ja tilanneet kahvit, pistettiin buffet kiinni ja jäljelle jääneet tortut kiikutettiin takaisin keittiöön. Olimme iloisia loistavasta ajoituksesta ja siitä, että olimme hieman kiirehtineet polkiessamme Maishofenista takaisin Zell am Seehen. Jos matka olisi kestänyt viisikin minuuttia kauemmin, olisimme jääneet ilman illallista. Eikun siis kakkupaloja. Söimme ne ja palasimme huoneeseen. Pienen sulattelun jälkeen lähdimme uikkarit kainalossa kohti kaupungin uimarantaa. Viimeinen lomapäivä oli jo kääntymässä illaksi, ja emme olleet vielä kertaakaan päässeet uimaan Zeller-järvessä. Oli siis korkea aika tehdä asialle jotain.

Tullessamme uimarannan lipputiskille huomasimme suureksi pettymykseksemme, että paikka oli menossa kiinni kello 18.00. Ranteessa oleva aikarauta näytti sillä hetkellä olevan jo klo 17.45, joten sisäänpääsy jäi vain toiveeksi. Kysyimme kuitenkin lipunmyyjältä, mistähän mahdollisesti pääsisi uimaan. Hän neuvoi meille ystävällisesti vaatteiden vaihtamiseen soveltuvat yleiset vessat, jotka sijaitsivat muutaman kymmenen metrin päässä. Toisin kuin muualla Zell am Seessä, jossa kaikki oli viimeisen päälle kunnossa ja siistiä, siellä ei ollut. Seinät olivat täynnä kirjoituksia ja raapustuksia, lattia lainehti jostakin pahanhajuisesta nesteestä ja muutenkin yleisvaikutelma oli lähinnä kuvottava. Sieltä selvittyämme menimme rannalle.

Ranta ei todellakaan ollut sillä kohdin mikään unelmabiitsi, vaan veneenlaskupaikka. Ympärillä hyöri myös parvi kalastajia, joiden siimoihin meinasimme useaan otteeseen sotkeutua. Emme kuitenkaan antaneet mokomien pikkuseikkojen haitata, vaan painuimme rohkeasti veteen. Itse uimakokemus olikin ihan piristävä, joskin järven vesi oli turhan lämmintä, noin 18 astetta. Ja koska paikka ei ollut varsinaisesti uimiseen tarkoitettu, oli pohjakin sen mukainen. Sieltä nimittäin törrötti kaikenlaisia paaluja ja levää oli enemmän kuin tarpeeksi. Se ei kuitenkaan uimista haitannut. Pulikoituamme hetken palasimme hotellille.

Hotelliin päästyämme päätimme pakata osan kamoistamme, jotta kaikkea ei tarvitsisi tehdä puolenyön aikaan. Antin laukku näytti ulkoisesti varsin tyhjältä, mutta omani alkoi uhkaavasti pullistua lukuisten tuliaisten johdosta. Sain kuitenkin ängettyä suurimman osan kamoistani sinne ja vedettyä turvaremmin ympärille. Toivoin vielä, että paino olisi sallituissa rajoissa, sillä matkalaukku tuntui hyvin painavalta.

Pakkauksen aikana eteemme tuli toinenkin huolenaihe, jonka aiheutti ostamamme kävelykepit. Kummallakaan ei nimittäin ollut harmainta aavistustakaan niiden kuljetuksesta lentokoneessa. Lopulta päädyimme kiinnittämään ne laukun päälle hihnalla, ja kysymään lisäinfoa vielä oppaalta. Tylsän urakan suoritettuamme menimme alakerran ravintolaan, jossa vietettiin italialaista iltaa.

Ravintolaan päästyämme huomasimme sen olevan koristeltu Italian lipuilla ja erilaisilla julisteilla, tarjoilijoilla oli italialaiset kansallispuvut ja viinilistalla vain kyseisen maan viinejä. Lisäksi tällä kertaa ei ollut valmiiksi suunniteltua menua, vaan ruoka haettiin seisovasta pöydästä. Kun nälkäisenä astuu tuollaisen ruokamäärän ääreen, kyllähän sen jo tietää etukäteen, mikä on lopputulos. Parin tunnin ja usean pizzapalan jälkeen olo oli kuin ilmapallon nielleellä, makaronia tuntui jo tulevan melkein korvistakin. Siinä istuessamme ja ähkystä huokaillessamme tarjoilija tuli vielä suosittelemaan Tiramisua, joka oli rommilla maustettua jälkiruokaa. No, tottahan toki sitä oli pakko kokeilla, ja eikun vielä kerta kiellon päälle. Kun viimeinenkin tortunpala oli hävitetty lautaselta, suunnistimme huoneeseemme hyvin ansaitulle ruokalevolle.

Pienoisen lepohetken jälkeen lähdimme kaupungille ruokaa sulattelemaan. Otimme kamerat mukaan, ja napsimme useita kuvia öisestä katukuvasta. Mitään varmuutta niiden onnistumisesta ei tietenkään koskaan ole, mutta ainahan kannattaa yrittää. Filmin loputtua ajattelimme käydä vielä oluella, mutta koska kantapaikkamme Lebzelter oli aivan täynnä, ja mihinkään uuteenkaan baariin emme viimeisenä iltana enää halunneet tehdä tuttavuutta, päätimme palata hotellille. Olimme bonganneet mukavan tarjoilijattaremme baarissa aikaisemmin illalla, ja toivoimme hänen olevan siellä edelleen.

Istahdimme hämyisän baarin nurkkaukseen. Tarjoilijatar kiiruhti paikalle muutamassa sekunnissa ja kysyi ensimmäiseksi, miten päivä on mennyt ja mitä kuuluu. Vasta sen jälkeen hän tiedusteli, mitähän saisi olla. Pyysin "Zwei Biere, bitte", johon hän vastasi kovin yllättyneenä: "Nicht Jägermeister?". Emme toki halunneet kieltäytyä, joten vastasimme: "Ja, danke. Zweimal." Nautiskelimme Jägermaisterit, ja vasta ne juotuamme tarjoilijatar toi meille huurteiset. Pidimme tätäkin erittäin huomionarvoisena seikkana, ettei pöydällä ole vuorta erilaisia laseja odottelemassa ja lämpenemässä, vaan uudet juomat tuodaan vasta sitten, kun edelliset on juotu. Siemailimme oluitamme hyvän tovin ja keskustelimme, miten mukavaa olisikin viettää vielä toinen viikko ZaS:ssä. Kello kuitenkin lähestyi uhkaavasti puolta kahtatoista, joten ajattelimme pikkuhiljaa lopetella ja siirtyä yöpuulle.

Tarjoilija tuli ja kysyi, emmekö halua enää lisää juotavaa. Selitimme, että muuten kyllä, mutta meillä on aamulla todella aikainen herätys ja paluu Suomeen. Hän sanoi, ettei muutamaksi tunniksi kannata enää mennä nukkumaan, vaan on parempi valvoa. Ajattelimme kuitenkin yrittää nukkua edes vähän, ja niinpä pyysimme laskun. Laskin jo lähes vakioksi muotoutuneen summan, 140 shillinkiä, pikkukolikoilla. Tarjoilijatarta nauratti, kun kaivoin viimeisiä pennosia lompakon pohjalta. Annoin tasarahan ja lähdimme pöydästä. Jätimme viimeisen illan kunniaksi juomarahaa 100 shillinkiä, joka oli hieman yli 70 prosenttia koko laskun summasta. Normaalisti emme olleet aivan näin avokätisiä, mutta halusimme osoittaa juuri kyseiselle tarjoilijattarelle, että olimme erittäin tyytyväisiä hänen palveluunsa.

Pois lähtiessä kysyin, olisiko hänellä jotain sitä vastaan, että ottaisin yhden valokuvan. Hän sanoi, että ei toki, ja tuli vapaaehtoisesti baaritiskin etupuolelle ottaen tämän jälkeen kuin ammattimalli ikään poseerausasennon. Nappasin foton ja kiitimme kauniisti. Aulassa vastaanottotiskin takana istunut ukkeli toivotteli hyvää yötä ja kysyi samalla, haluammeko maksaa huonelaskun heti vai aamulla. Totesimme, että maksaisimme sen mielellään heti. Laksun suoritimme Antin Visalla, sillä käteisvarat alkoivat tässä vaiheessa olla jo melko finaalissa. Laskun hoidettuamme menimme huoneeseen ja kävimme pikaisesti nukkumaan kello ollessa 23.45.

8. PÄIVÄ - PERJANTAI (10.9.99)

Lähtöpäivän aamu yllätti uniset matkalaiset kello viideltä Jannen kännykän nauttien viimeistä kertaa sadistisesta tehtävästään tämän matkan aikana. Pian tämän jälkeen soi huoneen puhelinkin, jossa robottiääni toivotti hyvää huomenta useammalla kielellä kuin jaksoin siihen vuorokaudenaikaan laskea. Aamiainen ei oikein tahtonut maistua, mutta popsimme silti kohteliaasti kulholliset hedelmäsalaattia ja jogurttia kahvin kera, kun kerran juuri meitä varten koko aamiaispöytä oli laitettu valmiiksi näin epätavallisen aikaisin aamulla. Edellisinä aamuina niin herkullisilta maistuneet sämpylät, pekoni ja munakokkeli saivat jäädä odottamaan hotellin muita asukkaita.

Bussi oli varttitunnin myöhässä meitä hakemaan tullessaan, ja nuokuimme sohvalla hotellin aulassa. Saapuihan se viimein, ja riitti meillekin vielä ihan istumapaikat muuten aivan täpötäydessä bussissa. Vuoristomaisemat olivat aivan upeat nousevan auringon alkaessa valaista vuorenhuippuja, mutta moni maisema taisi jäädä näkemättä silmäluomien painuessa väkisin kiinni. Hyödyllistä informaatiota koskien Münchenin lentokentän lähtöselvitystä mahtoi myös mennä ohi korvien, mutta mitäpä siitä.

Lähtöselvitys sujui uupumuksesta huolimatta varsin hyvin, eikä kummallakaan ollut edes matkalaukussaan ylipainoa. Kävelykeppimme vietiin erilliselle hihnalle, jossa ne saisivat kuulemma business-luokan kohtelun, pääsisivät ensimmäisenä koneesta ulos, ja ennen kaikkea säilyisivät ehjinä. Myös joka ikiseen matkalaukkuun kiinnitettiin lähtöselvityksessä erityinen punainen nauha, joka virkailijan mukaan takaisi niille paremman kohtelun kuin normaalisti. Mikähän vitsi sekin oikein oli.

Odotusaikaa jäi jonkin verran matkalaukkuhärdellin jälkeen, jona aikana mm. Poplis onnistui eksymään turvatarkastuksen ohi ulos odotusaulasta. Kuulin hänen kertovan tuohduksissaan, kuinka hän oli vessaa tai kauppaa etsiessään onnistunut kävelemään ulos vartijoidenkaan huomaamatta ja löytäneensä itsensä lopulta ulko-ovilta. Ilman passia, ajokorttia tai muutakaan henkilöllisyystodistusta hän oli tullut takaisin turvatarkastuspisteeseen. Hänen onnekseen virkailija oli ollut sama kuin hetkeä aikaisemmin, jä hän oli päässyt poikkeuksellisesti takaisin sisälle ilman sen suurempia ongelmia. Melkoisen vapaamielistä ottaen huomioon, että olimme kuitenkin Saksassa ja vieläpä yhdellä sen suurimmista lentokentistä.

Yritimme ostaa aikamme kuluksi kupit kahvia vielä jäljellä olevilla Itävallan shillingeillä, jonka piti huhujen mukaan olla vielä kelpo valuuttaa lentoasemalla. Kahvin osto ei kuitenkaan onnistunut, sillä vain seteliraha olisi kelvannut, ja sitähän meillä taas ei ollut. Vain pieniä kolikoita kasapäin. No, koneessahan sitä pääsisi sitten kittaamaan.

Koneen lähtö oli hieman myöhässä. Kun kuulutuksessa pyydettiin jotakin tiettyä matkustajaa tulemaan lähtöportille ja mainittiin lennon numero ja määränpää, niin kaikki tollot suomalaiset änkesivät pörräämään lähtöportin ympärille. Siinähän tungeksivat vielä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin matkustajia alettiin ottaa koneeseen sisään. Toisin kuin tulomatkalla, emme tällä kertaa saaneetkaan vierekkäisiä paikkoja, joten viimeisten magajuttumuistiinpanojen tekeminen sai odottaa parempaa ajankohtaa.

Paluumatka sujui sen kummemmitta kommelluksitta. Yksi välilasku Tukholmassa, ja ehdimme Helsinki-Vantaan lentoasemalle aikataulun mukaisesti pienestä lähtöviivästyksestä huolimatta. Viivästystä kuitenkin aiheutti se, että Finnairin henkilökunta toimitti perillä suurimman osan matkalaukuista väärälle hihnalle. Meidän matkalaukkumme löytyivät heti oikealta hihnalta, mutta sitten uusien tavaroiden tulo hihnalle tyssäsi kokonaan, eikä tyylikkäitä, puusta veistettyjä kävelykeppejämme näkynyt missään. Muutkin alkoivat hermostua puuttuvien matkalaukkujensa vuoksi, kunnes lopulta bongasin kävelykeppimme kivenheiton päässä toisella hihnalla. Siellä näkyi myös useita tutulla etiketillä varustettuja matkalaukkuja.

Jotkut matkalaiset myöhästyivät busseistaan tapahtuneen matkalaukkumokan vuoksi. Meitä se ei onneksi haitannut, sillä meillä oli henkilöautokyyti odottamassa. Olimme kotona kello 17 aikoihin, ja matka oli näin lopussa. Edessä oli kokonainen päivä aikaa levätä ja lukea kertyneitä sähköposteja ennen Tallinnan risteilyä...

Kirjoittaneet CyberDyne Magazinen päätoimittajat Antti Niskanen ja Janne Silvo.

Kitzsteinhorn
Schmittenhöhe
Zell am See